Keskiviikkona harjoituksissa tunsin yllättävän kivunvihlaisun takareidessä.

Juoksu loppui lyhyeen. Joukkuekaverit tarjoutuivat hakemaan kylmää, jalka nostettiin penkkiä vasten, tekonurmirouhe tarttui hiuksiin.

Revähtänyt takareisi on monelle pelaajalle tuttu vaiva, joka pitää malttaa parantaa huolella ennen treeneihin palaamista. Siinä kentällä maatessani purin hammasta, jotten itkisi harmituksesta. Halusin palavasti olla pelikunnossa tulevana viikonloppuna, jolloin mixed-maajoukkue oli lähdössä harjoitusturnaukseen Tanskaan.

Ei auttanut: viikonloppu tuli ja joukkue lähti Tanskaan, ja minä lähdin joukkueen mukana. Vietin koko turnauksen kentän laidalla. Seurasin sivusta, kuinka joukkuekaverit yrittivät, onnistuivat, epäonnistuivat, nauroivat, itkivät, kiroilivat, huusivat, halasivat toisiaan ja juhlivat. Katsoin, miten lukemat pistetaululla kasvoivat ja miten voittamisen nälkä sai pelaajat tekemään kentällä asioita, joihin en ollut tiennyt heidän pystyvänkään.

Jossain vaiheessa huomasin herkistyväni pelkästään katsoessani sitä, miten hurjalla palolla he paahtoivat eteenpäin. Halusin niin kipeästi, että joukkueeni menestyy.

Jos sitä miettii järjellä, matka oli minulle täysin hukkaan heitettyä aikaa. Järjen voi kuitenkin tässä kohtaa unohtaa, sillä urheilu on silkkaa tunnetta.

Helsinki Ultimate juhlii voittoa seurajoukkueiden EM-kisoissa.
Helsinki Ultimate juhlii tiukan pelin voittoa.

Joku saattaa väittää, että urheilu on taktiikoita, strategiaa, kuvioita, tekniikkaa ja työtä. Kaikkia niitä tarvitaan päämäärän – yleensä voiton – saavuttamiseksi. Mutta vaikka strategia, kuviot, tekniikka ja työ ovatkin välineitä voittamiseen, tunne on moottori kaiken urheilun takana. Mikään muu ei selitä sitä, miksi me urheilemme ja jaksamme seurata urheilua.

Tavallaanhan urheilussa ei ole mitään järkeä. Mietitään vaikka jalkapalloa: joukko ihmisiä juoksee pallon perässä rajatulla alueella ja yrittää laittaa pallon verkkoon käyttämättä käsiä. Parhaimmat pallon perässä juoksijat ovat miljonäärejä, maailman tunnetuimpia ihmisiä, faneilleen puolijumalia.

Onko se järkevää? Ei missään tapauksessa. Herättääkö se ihmisissä todella vahvoja tunteita, saako se lajin seuraajat sukupuoleen, ikään tai kansallisuuteen katsomatta kannustamaan, huutamaan ja itkemään? Kyllä.

Meidän lajissamme joukko pelaajia juoksee rajatulla alueella muoviesinettä heitellen, huutaa sekopäisesti toisilleen ohjeita ja hikoilee itsensä uuvuksiin. Mikä heitä ajaa siihen? Nimellinen voitto verrattain tuntemattomassa lajissa? Mahdollisuus päästä suorittamaan sovittuja taktiikoita ja teknisesti oikeaoppisia heittoja? Tuskinpa vain.

Suomen ultimaten naisten maajoukkue juhlii EM-kultaa.
Suomen naiset voittavat EM-kultaa.

Urheilu on tunnetta, ja tunne on suurin urheilusta saatava palkinto sekä katsojalle että pelaajalle. Märät sukat nappiksissa eivät haittaa, kun universe-piste kääntyy omalle joukkueelle. Kalliit lennot tuntuvat hintansa väärtiltä, kun saa tuntea olevansa osa joukkuetta. Lihaskivun ottaa mielellään hinnaksi siitä, että saa tuntea suuria tunteita joukkuekavereiden rinnalla. Jopa häviäminen on kokemisen arvoinen tunne: annoimme kaikkemme, mutta se ei riittänyt.

Joukkueurheilussa tunteet vain kasvavat ja moninkertaistuvat. Kun iso joukko pelaajia jakaa tunteen ja pyrkii samassa tahtotilassa kohti tavoitetta, joukkueesta muodostuu kuin yksi iso eläin.

Espoon Otso juhlii ultimaten sisämestaruutta.
Espoon Otso sisäfinaalin jälkeisessä hurmassa.

Sunnuntain paluulento Tanskasta Suomeen oli muutaman tunnin myöhässä. Maajoukkuelaisten odotellessa lentoa Suomi pelasi Kanadaa vastaan jääkiekon maailmanmestaruudesta. Myöhästymisen takia matkustajat ehtivät katsoa ottelun kokonaan juuri ennen kuin kone nousi ilmaan. Peliajan päätyttyä Suomi oli maailmanmestari, ja koko matkustamo hurrasi ja taputti henkilökuntaa myöten. Kuulin keski-ikäisen naisen sanovan lentoemännälle, että onneksi olitte myöhässä, niin ehdimme katsoa ottelun loppuun.

Ei kovin järkevä lausunto sunnuntain ja maanantain välisenä yönä juuri ennen työviikkoa. Mutta urheilussahan ei olekaan kyse järjestä.

Tunne näkyy myös siinä, miten suomalaiset juhlivat MM-kultaa. Puolialastomat fanit suihkulähteessä halaavat ja suutelevat toisiaan. Itketään, lauletaan ja huudetaan. Urheilu antaa etenkin miehille ainutlaatuisen kanavan ja mahdollisuuden tuoda esiin positiivisia ja negatiivisia tunteita tavalla, joka saattaa tuntua vaikealta muissa tilanteissa.

Espoon Atletico juhlii ultimaten seurajoukkueiden euroopanmestaruutta.
Atletico on seurajoukkueiden tuore euroopanmestari.

Suomi pääsi kokemaan Tanskassa voittoja ja häviöitä, joista molemmista riittää varmasti paljon teknistä opittavaa. Ehkä flow-peli ajoittain takkusi, ehkä huolimattomuusvirheet johtivat kiekontiputuksiin, kenties maalipeliä pitää harjoitella. Kehittymisen ja menestymisen kannalta on äärettömän tärkeää, että peliä analysoidaan järjellä, ja valmentajat kaikissa joukkueissa perustavat päätöksensä ja taktiset valintansa nimenomaan järkeen tunteen sijaan.

Järki nimittäin vie pelaajat kentälle sovittuun tasakasamuodostelmaan. Järki saa avaushakijat hakemaan valmentajan ohjaaman kuvion. Järki laittaa kokeneen heittäjän heittämään vapaalle pelaajalle sopivan heiton.

Mutta kun kiekko tippuu maahan, eikä pelaaja saa sitä haltuunsa parhaasta yrityksestä huolimatta, järki ei ole se, joka saa yrittämään uudestaan.

Silloin astuu kuvaan tunne.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here

Before you post, please prove you are sentient.

Liitokiekolla pelattava joukkuelaji on nimeltään u....e?