Minsu Rauramo 
Joskus jossain kentän laidalla joku on saattanut kuulla minun suustani taikasanan ”levy”. Useimmiten tämä vieno toive jää juuri siksi. Mikä siinä on, että suomalainen nainen ei dyykkaa?
Usein näkee kiekonmenetyksiä, joissa hakija katsoo heittäjää pahasti, tyyliin ”laitoit sitten tuollaisen kaveriheiton”. Minun vahvasti puolueellisesta näkövinkkelistäni syy on aika usein vastaanottavassa päässä. Heittäminen on vaikeaa. Juokseminen ja dyykkaaminen ei niinkään.
Suomen naisultimate on vuosikaudet rakentunut enemmän heittotekniikan ja taktiikan kuin raa’an fysiikan ja kiukkuisten kätsien varaan. Sitten aina joskus pääsee käymään niin, että tulee vastaan teknisesti huomattavasti heikompi joukkue, joka sitten vain hakee kiekot kiinni. Ja tulee puolustuksessa dyykillä ohi. Ja suomitytöt vain katselevat vierestä.
Poikkeuksiakin toki löytyy, kiitos esimerkiksi Millan komean esimerkkisuorituksen naisten sisäfinaalissa.
Dyykkaamisen kynnys tuntuu useimmille olevan aivan ylitsepääsemätön. Levyttämistä pidetään jonain mystisenä ominaisuutena, joka toisilla voi olla, mutta ”enhän minä dyykkaa”. Sitä elämän ainoaa dyykkiä sitten säästellään tosipaikkaan. Tässä on yksi perustavanlaatuinen ajatusvirhe: mitään ei opi harjoittelematta. Kukaan ei lähde koviin matseihin ilman, että on harjoitellut juoksemista, heittämistä, lihaskuntoa, ketteryyttä. Mutta dyykkaamisen harjoittelu jätetään sitten pelitilanteeseen. Ei ihme, ettei lähde.
Dyykkaamista voi ja pitää kuivaharjoitella, jotta se tosipaikassa tulee selkäytimestä. Siihen ei edes tarvita koko joukkueen treenejä. Riittää, kun on pätkä mieluiten kosteaa ja pehmeää nurmikkoa, kiekko ja kaveri. Tai jos oikein jännittää tai haluaa vain fiilistellä, niin harjoitteluun riittää vaikka hiekkaranta tai lumihanki, katso mallia biitsimaajoukkueen helmikuun treeneistä http://vimeo.com/20434487. Kaveri on hyvä olla pitelemässä kiekkoa ja lopuksi heittelemässä pikku sneppejä, joihin levyttää. Asennetta tarvitaan eniten siihen, ettei välitä hullun leimasta, jonka ohi kulkevien koirankusettajien silmissä varsin suurella todennäköisyydellä saa. Tätä kun toistaa vaikka touko-kesäkuun kerran viikossa, niin yleensä on loppukauden dyykit hallussa.
Tärkein oppi on mielestäni kuivaharjoituksissa se, että oppii, kuinka aikaisin dyykki pitää ajoittaa. Harjaantumaton pelaaja, joka pelitilanteessa lähtee dyykkiin pelkällä asenteella, könähtää usein lähes kiekon päälle (ja tulee ikävästi polvilleen alas sivutuotteena). Levyn voi ajoittaa todella aikaisin: saavutettava etu on metrejä verrattuna juoksemiseen. Yleisin moka johtuu juuri korkeasta dyykkaamisen kynnyksestä: yritetään juosta kiekkoa kiinni, jolloin dyykin latausta ei enää pysty tekemään, koska vauhti on liian kova. Silloin dyykki jää parhaimmillaankin pikku könähdykseksi, eikä kroppaa saa koskaan venytettyä täyteen mittaansa. Joskus itsekin yllättyy, kun levyttää jonkun aivan epätoivoisen kaukana olevan kiekon perään, ja hups, jää käteen.
Dyykki on itse asiassa hyppy, suunta vain on toinen (tai no, onhan noita ilmatilannedyykkejäkin). Sen ponnistus pitää ladata – joskus siis jopa hidastaa askeleen parin verran – jotta saa täyttä vauhtia polkemisen muutettua elegantiksi lennoksi.
Ookoo, myönnetään, Suomen oloissa voi hyvät olosuhteet (ts. pehmeä kunnon nurtsi) jäädä usein haaveeksi. Hyvällä tekniikalla pärjää kuitenkin huonommallakin alustalla. Parkettikin on itse asiassa oikein hyvä dyykkausalusta, se kun liukuu niin hyvin. Vapaalla kädellä ei tosin silloin kannata jarrutella niin paljon kuin nurtsilla, ettei kärähdä nahka. En kuitenkaan suosittele yrittämään kovin kitkaisilla alustoilla sisällä; muistan eräänkin kerran urani alkuhämäristä, kun täydellisen dyykin vauhti pysähtyi kuin seinään Merihaan silloiseen mattoon ja loppukroppa jatkoi matkaansa vielä hetken aikaa. Aukenivatpahan nikamalukot selkärangasta.
Tässä erinomainen opetusvideo, joka hyvin todistaa että dyykkaus on enemmän tekniikkaa kuin asennetta. Opettajana idolini ja ystäväni Anja Haman. (Anja oli aikoinaan Kanadan maajoukkueen kantavia voimia — mm. MM-kultaa Turun kisoista 2004 — ja sittemmin Icenin pelaaja-valmentajana hän nosti brittinaisultimaten tasoa pari naksua ylöspäin.):
http://www.youtube.com/watch?v=6Z1u292EXxw
Lentämällä loppumetrit hitaampikin pelaaja pystyy ansaitsemaan itselleen peliaikaa. Ja ennen kaikkea: ah, dyykkaaminen vain tuntuu niin hyvältä.
Kun maksimivenytyksen kiekko jää käteen, ja yleisö repeää.
Kirjoittajasta: Minsu Rauramo
Minsu on yksi Suomen johtavista fribahäröistä, joka pitää vaakatasossa tapahtuvasta toiminnasta. Minsun suuri rakkaus on beach-ultimate, jonka merkeissä on tullut kierrettyä maailmaa Maitotyttöjen riveissä ja hattuturnauksissa. Nurmikonrullaaminenkin on tuottanut tulosta, kuten MM-hopeaa ja muutaman EM-kullan sekä joitakin kymmeniä SM-mitaleita, viimeisimmät Viiman riveistä.
Hyvä juttu. Tosin eipä käsittääkseni Suomen miehetkään (Sipoota lukuun ottamatta) niin dyykkaile… Tuutko Minsu pitää Tampereelle dyykkitreenit? =)
Tommi vei sanat suustani. Onneksi nuorempi polvi tuntuu omaavan tämän ultimaten perustaidon mun ikäluokkaa paremmin.
Tärkeää on, ettei alas tule mikään terävä kulma (polvi, kyynärpää) edellä. Paras olisi laskeutua torsolle niin, että pää ja polvet on mahdollisimman ylhäällä. Mutatahrat kertoo paljon; jos on paita sotkuinen kaikki on hyvin. Jos on polvet auki, niin tekniikka on pielessä. Tätä pitää tosiaan treenaa suhteellisen paljon ja mielellään koko jengin voimin, että lähtee.
Musta dyykki lähtee helpommin kovemmasta juoksuvauhdista. Silloin laskeutumisesta tulee helpommin liuku eikä vaan mätkähdä nurmelle. Sitäkin voi koittaa, että heittää itselleen kelluvan kiekon eteen ja pistää levyks, kun kiekko on polven korkeudella vaikka sais juoksemallakin kiinni.
Tossa dyykkikatkosta asiaa niille, jotka eivät ole vielä perehtynyt asiaan/sivustoon -> http://www.the-huddle.org/issues/19/. Erittäin hyvää tekstiä ja näkökulmia kaikkeen peliin liittyvään, ja pitäisi ehdottomasti laittaa linkki myös tälle sivulle 🙂 näkökulmia sieltä, missä pelataan korkeatasoista ultimatea 🙂 p.s. Eikös Tehlerikin oo ainakin joskus pitänyt jotain blogia? 😮
Yhdyn Tommin kommenttiin – senpä vuoksi muuttaisin hieman tuota Minsun kirjoitusta: ”Mikä siinä on, että suomalainen mies/nainen ei dyykkaa.”
Sipoolta tosin miehekkäitä dyykkejä sisäfinaalissa!
Erityisesti ihmetyttää hyökkäyksessä ”käyttämättä jääneet” dyykit. Jos näyttää siltä, ettet ehdi juoksemalla kiekkoon, niin miksi et silloin yrittäisi venyttää viimeisiä senttejä, vaikka ”dyykkikätsi” vähän epätoivoiselta näyttäisikin. Puolustuksessa voi ehkä perustella sillä, että jättää epätoivoisen dyykin käyttämättä, jotta voi markkerina estää pitkän heiton. Hyökkäyksessä mielestäni ei.
Roni, ei tarvii olla noin sanaton. Laitas nyt jotain kommennttia miten se levykatko otetaan?
Kiitos Minsu, loistava pätkä!
Mun vastaukseni Minsun kysymykseen ”Miksi suomalainen nainen ei dyykkaa?” kuuluisi: ”Koska suomalaisen naisen ei Suomessa tarvitse dyykata”. (En puutu sen tarkemmin miesten ongelmiin, koska keskimääriin musta levyt irtoaa miehillä kuitenkin herkemmin. Etenkin nuoremmalla kaartilla, mikä on tärkeää).
Tässä ollaan siis mun mielestä saman ongelman juurilla kuin esimerkiksi yleisen fyssen riittämättömyyden kanssa. Suomen naisten SM-sarjan taso on valitettavasti tällä hetkellä sellainen, että mukana voi roikkua, jopa pärjätä hyvin, ilman suuria urheilullisia kykyjä. Levyttämisestä puhumattakaan..
Tähän ongelmaan on nyt törmätty viime vuosina useaan otteeseen. Vedetään hyvällä fiiliksellä kotimaassa, lähdetään ulkomaille ja itketään, kun kiekollisesti heikommat juoksevatkin/dyykkavatkin ohi, kuten Minsukin totesi. Asiaa surraan vähän aikaa, ja se jää siihen. Palataan takaisin Suomeen, ja tyydytään siihen, että pärjätään vähemmälläkin.
Järjetöntä, sanon minä. Suomen naisultimate ei koskaan kehity, jos junnataan vaan kotikonnuilla haaveillen SM-kullasta, ja tehdään vain se, mikä riittää täällä. Koska se on aika vähän. Täytyy haluta enemmän. Täytyy dyykata. Dyykkien täytyy kuulua Suomessakin ultimaten perussuorituksiin.
Ihan mielenkiinnosta, Minsu, onko moni pelaaja tullut esim. Prahan-kisojen jälkeen (tajuttuaan, että jollain osa-alueella tarvitsee treeniä) vetämään sua hihasta, ja pyytämään dyykkiopetusta?
ps. Antakaa mulle Anja Hamanin puhelinnumero, mä kutsun sen vetämään tänne jotain Sockey Moskovassa -tyyppistä leiriä naisille.. 🙂
Olen treenin suhteen vähän skeptisempi.
Mielestäni dyykki ei fyssepuolen juttuja vaan pääkopan puolelle pitää mennä. Kovinta dyykkikamaa esittävät tietyn taisteluluonteen omaavat hahmot. (Esim. Hartti tai Janina).
Dyykki on refleksi, dyykki on himo saada kiekko… kaikista ei ole itsensä uhraajiksi.
Taitoa voi toki opetella, mutta kun pelissä tulee paikka hakea se blokki, niin toiset alkaa kelaamaan tilannetta ja se on silloin förbi.
Toki luonnetta voi opettaa mutta sen on tapahduttava melko nuorena (Yleensä alle murrosikäisenä).
Sen minkä valkku voi tehdä, on yrittää herättää palaajassa uinuvan asenteen dyykkiin (Jenkki Jokinen). Hyvä malli innostaa, ja kun innostuu, yrittää lisää ja kun yrittää enemmän onnistuu enemmän.
bob
Kiitos, Roni, linkkilistakin on yksi juttu mikä on vielä tulossa. 🙂 Pistä vaan tänne aina kun tulee mieleen uusia mielenkiintoisia sivuja.
t. Toimitus
Hitaana miehenä sitä on tullut useampaan otteseen dyykattua ja dyykataan edelleenkin (eilen kokeiltiin taas tekonurtsillekin dyykkaamista).
1) Dyykistä saa etua, joskaan ei metrejä, niinkuin Minsu toteaa. Jotta ei menisi liian fysiikkapainotteiseksi, sanotaan vain että maksimissaan etu on lantionkorkeutta alemmalla noin 1.5 metriä hiukan pelaajan pituudesta riippuen (verrattuna siihen että pelaaja juoksisi loppuun asti). Enemmänkin etu tulee siitä että dyykin avulla käden saa sellaisten kiekkojen eteen joihin suorasta juoksusta ei taivu.
2) Puolustajan kannalta paras heitto (dyykkikatkoja ajatellen) lentää alle vatsankorkeudella. Vatsan/lantion korkeudella lentäviin kiekkoihin hyökkääjä dyykkaa hyvin harvoin ja puolustaja saa paljon etua. Polvenkorkuiset heitot ovat kanssa hyviä, koska usein hyökkääjä (vastaanhauissa) hidastaa saadakseen käden kiekon korkeudelle. Olkapään korkuisiin heittoihin on puolustuksessa lähes turha dyykata, ellei valokuvaajat ole kameran kanssa ihan tonteilla, sillä jos katko tollaisessa tilanteessa tulee, niin se tulee samalla vaivalla juostenkin 🙂
3) Kuten Minsu sanoo, dyykki lähtee selkäytimestä. En oo koskaan ajatellut ennen dyykkiä että nyt pitäis dyykata (monta kertaa jälkeempäin on tullut tosin ajateltua että olis pitänyt dyykata :-). enemmänkin on kyse siitä että yritän vain ulottua kiekkoon.
4) joskus dyykit sattuu vaikka kuinka olis tekniikka kunnossa. polvetkin menee verille kun tarpeeksi monteen kertaan on pelin aikana vaaka-asennossa (ja muitakin kolhuja tulee…). Huonosta muistista on tässä tilanteessa hyötyä, eli kun seuraavan kerran tilanne tulee kohdille niin aikaisempia kipuja ei enää muista 🙂
5) HennaT:lle propsit hyvästä kommentista!
6) Jos dyykkiharjoitteita jauhaa tarpeeksi monta kertaa, niin voisi ainakin toivoa että päätökset siirtyy aivoista ”selkäyitimeen” (täähän on kaiken harjoituksen tarkoite – heiitovertauksin: aloittelija pähkäilee mikä heitto pitäis valita, millä lailla heittää ja mihin kohtaan että kiekko saapuis paikkaan samaan aikaan vastaanottajan kanssa eikä puolustajalla saisi olla siihen mahdollisuuksia ja…, paljon harjoitellut huomaa vasta heiton jälkeen heittäneensä .. noin hiukan liioitellen). Mutta tietynlainen asenne peliin antaa dyykkaamisessa etulyöntiaseman, kuten Bob sanoo. Mä en ennen ekoja dyykkejä harjoitellut dyykkaamista kyllä yhtään (no ehkä joskus koulun liikuntatunnilla lentistä pelatessa…)
Hartti
Hei, hyviä pointteja. Bobin ja Hartin jutuista vois kuitenkin ajatella, että tässä on muutos käynnissä. Ennen dyykkaajat oli tosiaan Hartin kaltaisia taistelijoita, jotka meni kiekkoon vaikka pää edellä.
Siinä Prahan purkupalaverissa oli puhetta, että yksi suuri ero sm-sarjan ja kv-pelien välillä on se, että sm-sarjassa saa vielä kiekon vähän painostamalla ja perässä hölkkäämällä. Kv-peleissä katko pitää aktiivisesti ottaa ja se tosiaan meinaa monesti dyykkaamista. Se ei siis voi enää olla poikkeus, vaan myös puolustusdyykki on nähtävä perustaitona, joka lähtökohtaisesti jokaisen on osattava.
Mä olen dyykkaillut kehnolla tekniikalla jo vuosien ajan. Lontoon turnauksessa 2009 polvilaskeutuminen katkaisi takaristisiteen ja teki aika selväksi, että se tekniikka olisi ihan hyvä hallita, jos meinaa vielä levyttää.
Matti
Jaa-a. En mä nää tässä mitään muutosta. Kv-kisoissa on aina saanut ihmetellä että mistä tää kaveri nyt kerkes tähänkin katkoon kun Suomessa kiekon sai aina lenkkeilyvauhdilla. Kisojen jälkeen sitten vatvotaan että miten sais porukan Suomessakin dyykkaamaan ja minkälaista treeniä pitäis vetää jotta dyykkiherkkyys paranisi, mutta tulevaisuudessa tilanne kuulemma paranee kun noissa junnuissa näkyy noita dyykkaajia olevan. Ja sit taas seuraavissa kisoissa palataan takaisin ihmettelymoodiin.
Pitäis varmaan tosiaan saada toi Frisbari-arkisto verkkoon, niin vois nopeesti vilkaista kuinka useasti tästä samasta aiheesta on keskusteltu.
Hartti
”Pitäis varmaan tosiaan saada toi Frisbari-arkisto verkkoon, niin vois nopeesti vilkaista kuinka useasti tästä samasta aiheesta on keskusteltu.”
Se olisi aivan huippujuttu. Ultimate.fihinkin saataisiin saman tien säännöllisesti päivittyvä katsaus ”Frisbarissa 15 v. sitten”. 🙂
-toimitus
Nyt on hyvää keskustelua 🙂 mun mielestä dyykkaamista on aika vaikea ”opetella”. Toki se, että joku kentän laidalta huutaa ”levy”, saa ainakin meikäläisen jalat lentämään 😉 että dyykkaaminen tulee sieltä takaraivosta. Mut jos mietin vaikka omaa puolustusta ja miten niitä levykatkoja/-paikkoja tulee, niin itellä pitää olla semmonen nälkä ja tuntuma siihen, että missä tilanteessa tää ois mahdollista. Käytännössä koko ajan pitää olla valmis heittäytyy siihen puolustettavan ja kiekon väliin. Ehkä paras ”ansa” on antaa ihan snadisti siimaa jolloin heittäjä heittää sun jäbälle mutta sit ootki siinä selässä kiinni ja jos ei levy siihen paikkaa lähe nii ei voi mennä ku ittee. Lisäks aika usein huomaa lähtevänsä puolustaa ajatuksella ”nyt mä otan dyykkikatkon”…usein ei pääse edes yrittämään, mutta jos meinaat dyykkaa kaverista ohi, niin sillon pitää olla hereillä ja lähellä, jolloin puolustamisen pitäis olla sopivan agressiivistä… Hmm, tulikohan mitääfiksua sanottua? 😀 mutta mikä näkemys porukoilla on ns. ”turhista” dyykeistä, joita näkee youtuben highlight-videoissa? Eli ku esim. jenkkipojat tuntuu välillä dyykkaavan joka kiekkoon… Ainakin se häiritsee hyökkääjää, vai?
P.s. Dyykkaaminen on siistii, ja dyykkikatko/-maali on vieläkin siistimpi ;D
Vanhojen Frisbarien selailu kuulostaa ihan hauskalta, mut vähän fatalistiselta kuulostaa nämä ajatukset siitä, että puolustusdyykkaajaksi synnytään. Ja että mikään ei koskaan mene eteenpäin ja kaikki on samaa aina vaan.
Ihmiselle pystyy opettamaan (uudelleen) niinkin hankalan tempun kuin nielaisemisen, niin eiköhän puolustusdyykkikin onnistu. Osalta se tulee luonnostaan ihan vain tahdon ajamana, ja hyvä niin. Tilannehan tosiaan on se, että avoimessa sarjassakin jopa enemmistö ei puolustusdyykkaa kuin ihan poikkeuksellisesti.
Puolustusdyykki pitäisi siksi normalisoida. Se ei ole vain myyttisten sankareiden mieletön urotyö vaan ihan tavallinen osa tätä lajia. Jos tekniikka on jotenkin kunnossa, dyykkaaminen ei ole sen vaarallisempaa kuin ilmatilanteeseen hyppääminen. Mutta asennetta pitää kyllä kehittää ja siitä pelosta on päästävä eroon. En näe muuta keinoa kuin treenin. Mikä on vaihtoehto?
Muutenkin olen sitä mieltä, että puolustus on avain kaikkeen. Hyökkäys ei kehity, jollei puolustus ole kiven kovaa. Tämä kaava pääte minusta joukkueen yksittäisiin treeneihin, sarjaan ja koko maan ultimaten kehitykseen.
Hep, aina ajankohtainen dyykkaaminen taas tapetilla, niin kuin pitääkin! Joskus 90-luvulla kirjoitin toimeksisaaneena (päätoimittajan nakittamana, Dalli tai Minsu?) tämän sattumalta arkistoituneen artikkelin: http://users.tkk.fi/artsa/frisbarit/dyykkaa.htm
Aika paljon samoja teemoja kuin tässä keskustelussa. Kappale rajojen rikkomisesta ja treenaamisen rohkeusosista on ehkäpä se relevantein tähän keskusteluun.
Minusta dyykkaaminen on arkipäiväisempää kuin 10 vuotta sitten. Se voi johtua siitä, että aktiiviharrastajat pelaavat enemmän kv-pelejä (EUCS, WCU jne.) eli mallia on ollut enemmän nähtävillä ja tarve on ollut suurempi. Jenkkejä kun katsoo, niin uskomattoman yhdenmukainen dyykkitekniikka niillä tuntuu olevan. Siellä on ollut jo riittävästi suorituksia näytillä riittävän kauan, että perusjampat ja -mimmit ovat pystyneet saman tekniikan oppimaan ihan vaan apinoimalla. Itse olen apinoinut klassisen polvidyykin Snägältä 90-luvun alussa ja poisoppiminen on hämmästyttävän vaikeaa.
Kotimaisen kilpailun kovuus ja merkityksellisyys olisivat minustakin avain dyykkaamisen yleistymiseen. Nyt kun joukkueita on vähän ja asetelmat suht staattiset, niin on pitkä matka kilpailun koventumiseen. Toivon että nyt kokeiltavat sarjaformaatit, tour-muoto ja playoffit, auttavat tähän asiaan merkityksellidyyen kautta sen verran kuin ilman nopeaa joukkuemäärän kasvamista voi auttaa.
Puolustusdyykkiin liittyen yksi tärkeä pointti on linjan valinta: Jos juoksee hyökkääjän takana samaa linjaa, niin ei varmasti saa dyykkipaikkaa, vaikka olisi lähelläkin. Eli pakin kannattaa valita jouksulinja heti hyökkääjän heittäjän puoleisen olkapään ohi, kutsuttakoon tätä vaikka sisälinjaksi. Jos heitto jää taakse, niin sisälinjalta pääsee suoraan dyykkaamaan kiekkoon, eikä nenään satu, kun se ei osu ekana hyökkääjän selkään. Ja toinenkin puoli, ”ulkolinja” on saletisti parempi kuin suoraan takana juokseminen. Ulkolinjalta teoriassa pääsee nopea kaveri eteen seiffille kellumaan laitettuihin heittoihin, jotka ovat sisälinjalta katsoen turvassa hyökkääjän kropan takana.
Ja jottei liikaa mollata menneitä aikoja, niin tässä on kyllä yksi aika hyvä dyykki vajaan 20 vuoden takaa: http://www.youtube.com/watch?v=LzxJjS34ObM (ajassa 4:30)
–Ville
Mikä tahansa drilli ja ajatus, että pakki dyykkaa joka syöttöön riippumatta siitä kuinka kaukana on…tosin tässä on se, että kaikki eivät ”osaa” dyykkaa, mutta oma kokemus on et dyykkaaminen lähtee kaatumisesta tai ns. polvidyykistä, joita varmasti tulee jos alkaa harjoittelemaan levyttämistä. Mutta ainakin tulee lisää rohkeutta, kun saan parit haavat kyynärpäihin ja paidan likaseks 😉
Mikähän vaikutus sisällä pelaamisella on dyykkiherkkyyteen? Seinät tuppaa tulemaan usein vastaan kovinkin nopeasti, ja usein dyykki paikat on poikittain kentällä missä tilaa on vähän.
Itellä dyykki ei oo kovin herkässä ja vielä vähemmän sisällä kohti seinää tai katsomoa. Hartin nimissä jaetaan tietysti palkintoakin tässä sarjassa, mutta se onkin Hartti.
Dyykkien niukkuuteen vaikuttanee suuresti myös peli/treenialusta. Hyvällä nurtsilla makoilee mieluummin kuin kivipellossa.
BOB
Pitäisikö harrastaa vähän lajien välistä ekumeniaa ja kysyä neuvoja sellaisten lajien puolelta, joissa dyykkaaminen on ihan perusjuttu? Mieleen tulee lentopallo, jossa heittäydytään about suorilta jaloita (tai vähillä vauhdeilla) palloa tavoittelemaan ja pesäpallo, jossa dyykit vedetään täysivauhtisen juoksun päälle, kun on kiire pesälle. Eikä pesiksen pelaaja epäröi heittäytyä koppeja haettaessa. Lisäksi pitää tietysti mainita jalkapallomaalivahdit, jotka hyppivät myös yläviistoon ja tulevat alas kropan päälle. Mitään em. lajeista en ole itse ikinä harrastanut, mutta veikkaan, että heittäytymistä käydään varmasti läpi ihan perustekniikkana ja se on treeneissä yksi osa-alue.
En tiedä treenaavatko pesäpalloilijat syöksymistä tänä päivänä, mutta silloin joskus, kun itse vielä lajia harrastin 90-luvulla, niin yhtenä osana talviharjoittelua oli syöksyharjoitukset. Salin lattialle levitettiin noin 10 metriä pitkä liukumatto johon sitten into piukassa ukko toisensa perään syöksyi. Ulkona syöksymistä ei treenattu, mutta pelitilainteissa joka ukko kyllä osasi tämän kaatumisen jalon taidon. Ja silloin pelattiin vielä ihan oikeilla hiekkakentillä, minkä vuoksi kyynerpäät, polvet ja lonkat oli pelien jälkeen auki, vaikka kuinka oli tekniikka hallussa 😉
Kuulemma ainakin lentopallossa dyykkaaminen kuuluu yhtenä osana alkulämmittelyyn, jotta lattiakontakti pysyy mielessä. Ei siis varsinaisesti treenata mitään lennokkaita repäisyjä, vaan mitä tahansa lämmittelyn omaista, jossa ollaan nenä lähellä lattiaa – kyykystä könähdyksiä, kuperkeikkoja (aikuisillekin!) ym. Ei olisi varmasti huono juttu ottaa ultimatetreeneihinkään mukaan, kun tunnetusti kaikille maakontakti ei kovin tuttu elementti ole.
Sama tuli mieleeni alustasta, kuin Bobillekin, eli varmasti silläkin on vaikutusta. Kuoppaisilla niityillä levytyskynnys helposti nousee entistä korkeammalle sinänsä terveen itsesuojeluvaiston takia. Onneksi alustat ovat kuitenkin parantuneet, ja kenttäaikaa alkaa löytyä ultimatejoukkueillekin.
On totta, että dyykin ja taisteluasenteen pitäisi löytyä sisäänrakennettuna pelaajasta itsestään (mielestäni taisteluasenteen puute on jo sinänsä liian yleinen ongelma, mutta jo toinen juttu..), mutta kyllä harjoittelulla ja totuttelullakin voi aika paljon asiaa edistää, päästähän se tosiaan on kiinni. Nimim. eka dyykki hyvinkin vanhoilla päivillä kohtuullisen potkimisen jälkeen 🙂
Mielenkiintoinen aihe. Itse muistan dyykkaileeni lentopallossa ennen ultimate-uraa, mutta toisaalta en sitäkään ikinä niin tosissani harrastanut että olis dyykkeja harjoiteltu. Ultimatessa dyykit on irronnut ihan alkuajoista asti enempiä kelaillematta. Eka dyykki minkä muistan oli jostain Discus-Polli sisäharkkamatsissa jossa pamautin pään mukavasti hyökkääjän polveen, mutta tulipahan levykatko ja paljon kehuja penkiltä. En muista edes juuri nähneeni dyykkejä ennen tuota, se nyt vaan tuntu luontevalta tavalta ehtiä kiekkoon ennen hyökkääjää. Eli varmaan taustalla sitten on jotain uhrautuvuutta tai yleistä itsesuojeluvaiston puutetta mistä täälläkin puhuttu.
Oman kokemuksen perusteella dyykkaaminen on 99% päänsisäinen juttu, eikä siihen paljon laidalta huudetut LEVY!:t auta. Ja samalla tavalla kun esim. heittämistä ei levyttämistäkään ehdi (yleensä) mitenkään tietoisesti ajatella, se joko lähtee tai ei ja jälkeenpäin ihmetellään.
Tekniikka on sitten toinen juttu, itsekin ländään suurimman osan dyykeistä vasemmalle polvelle ja siitä sitten kärsitään. Eipä ole vielä estänyt levyttämistä kuitenkaan 🙂 Eli omalla kohdalla olisi varmasti hyötyä tekniikkatreeneistä (on tätä joskus Otsolahden hanhenpaskassa harjoiteltukin), mutta itse kysymykseen miten jonkun saisi dyykkaamaan en kyllä keksi vastausta.
Kaikkialle sitä eksyy kun töitä pitäisi tehdä. Mutta ajattelin osani antaa tähän keskusteluun sillä dyykit ovat aina olleet lähellä sydäntäni.
Itse vietin nuoruuteni lentopallon perässä ja ultimatea lähinnä fanittanut finaaleissa & Yyterin hiekoilla. Lentopallosta jäi itselle kuitenkin semmoinen dyykkiherkkyys päälle, että tosissaan pelatessa heitän maihin melkein lajissa kuin lajissa; biitsiultimate (kovalla maalla en ole koskaan tosissaan pelannut), sulkkis, pingis (kyllä sekin on mahdollista) ja vaikka kunnon pitkämäet fribagolfkiekon perään.
Suurimmaksi syyksi tähän näkisin tosiaan tuon Nannan mainitsema:
”Kuulemma ainakin lentopallossa dyykkaaminen kuuluu yhtenä osana alkulämmittelyyn, jotta lattiakontakti pysyy mielessä. Ei siis varsinaisesti treenata mitään lennokkaita repäisyjä, vaan mitä tahansa lämmittelyn omaista, jossa ollaan nenä lähellä lattiaa – kyykystä könähdyksiä, kuperkeikkoja (aikuisillekin!) ym.”
Tosin lentopallossa tämä tulee perus lämppäpallottelussa vakion mukaan, mutta eiköhän ultimatenkin lämmittelyyn jonkinmoista maihinmenoa saisi lisättyä. Vaikka maissa käynti aina ennen juoksupyrähdystä kiekon perään.
Tämän lisäksi silloin tällöin treenattiin ihan puhtaasti dyykkaamista. Vartin tai puolentunnin uhraaminen tälle silloin tällöin toi ihan hyvää vaihteluakin treeneihin.
Terv,
Tume
P.S. Riskinsäkin tällä on, varsinkin kun vähän raskaampaa massaa heittää katuun (nimim. ”murtunut kylkiluu Yyterissä 2007”)
>Ja jottei liikaa mollata menneitä aikoja, niin tässä on kyllä yksi aika hyvä dyykki vajaan 20 vuoden takaa: http://www.youtube.com/watch?v=LzxJjS34ObM (ajassa 4:30)
Ai tuollainenkin löytyy… 😉
Kenttä oli muuten näköjään vielä pahempaa velliä kuin muistinkaan. Ei lainkaan sovelias power-juoksijoille.