Tuliaisia Moskovasta: Päätösanalyysi Sockeye-mentaliteetista

Matti Kajaste

Tämä teksti on jatkoa Ilkka Vaahtorannan ja Henna Tanskasen jutuille Seattle Sockeyen Moskovassa toukokuun alussa 2011 järjestämän ultimateklinikan keskeisimmistä opetuksista. Jos et päässyt paikalle pitämäämme Sockeye-leirin purkutilaisuuteen SM-Tour I:n yhteydessä, pääset kokemuksistamme jyvälle tätä kautta.

Leiristä tehtiin järjestäjien toimesta myös kattava harjoitusyhteenveto (englanninkielinen), jonka voi ladata .doc-muodossa tästä linkistä.

Pelasimme Hennan ja Pasi Tammisen kanssa Moskovan Flying Disc Festivalilla hattujoukkueissa, joita kutakin valmensi Sockeyen pelaaja. Tämän jutun palaset on koottu Aaron Talbotin ja Ben Wigginsin pelien lomassa välittämistä teeseistä (väliin ripottelen omia, karkeita yleistyksiäni suomalaisesta ultimatesta).

Kun kaksi fyysisesti, taidollisesti ja taktisesti tasaväkistä joukkuetta kohtaa, ratkaisevaan asemaan nousee Sockeyen mukaan spirit. Pelin hengen määritelmä on heillä ehkä laajempi kuin miten se Suomessa perinteisesti ymmärretään. Sääntöjen mukaan pelaamisen sekä vastustajan kunnioittamisen lisäksi ainakin yhtä tärkeää on joukkueen sisäinen spirit. Henki, joka ryhmässä vallitsee.

Kentän tapahtumien, katkojen, maalien, virheiden ja onnistumisten yläpuolella käydään suurempaa henkistä taistelua. Tämä kamppailu ratkaisee ottelun niillä kriittisillä 5-10:llä draivilla puoliajan jälkeen. Tärkeintä on toimia kaikissa tilanteissa kuin voittava joukkue. Suhteessa virheisiin ja huutoihin pysytään mahdollisimman tiukasti sääntöjen puitteissa, eikä varsinkaan lähdetä huutamaan kyseenalaisia virheitä tai valiteta vastustajan huudoista. Virheet myönnetään yleensä urputtamatta. Tiukassa matsissa tulee virheitä ja kiekot kääntyvät. Olennaista on pitää oma kasetti koossa. Pettymystä ja turhautumista ei näytetä mistään hinnasta, sillä ne kertovat vastustajalle, että selkäranka on katkeamassa.

Yhtälailla tärkeää on vahvistaa joukkuetta sisältäpäin tiukkojen otteluiden painetta varten. Ultimate on armoton laji. Peruuttamattomat yksilövirheet korostuvat voimakkaammin kuin missään muussa palloilulajissa. Kaikki tietävät, kuka mokasi. Ratkaisevan maaliheiton tiputtanut toivoisi itsekin joutuvansa maan nielaisemaksi. Joukkueet korostavat puheissaan jatkuvasti sitä, että mokata ei sitten ainakaan saa. Pasi kertoi Wigginsin korostaneen kolmea asiaa ennen jokaista matsia: 1) Tehkää virheitä, mutta tehkää ne täysillä. 2) Puolustakaa aina urku auki ja 3) Pitäkää hauskaa. Uskon tämän tarkoituksena olevan virheiden pelon voittaminen ja virheiden normalisointi. Kun pelaajat rentoutuvat ja keskittyvät itse pelaamiseen, virheitäkin tulee vähemmän.

Minusta Suomessa uskotaan laajasti siihen, että hyvä joukkuehenki kehittyy itsestään. Joukkueen varmuus kyvyistään kasvaa vain tiukkojen otteluiden voittamisen kautta. Liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, mitä joukkue itse voi tehdä henkensä vahvistamiseksi.

Tiukassa paikassa mokannut pelaaja saa lähes aina hetkellisen naarmun itsevarmuuteensa. Mitä vähemmän armoa itselleen antaa, sitä kovemmin pelaaja antaa henkisen raippansa laulaa. Kuinka monesti olet nähnyt poisheittäneen tai tiputtaneen pelaajan puolustettavan tekevän maalin seuraavassa tilanteessa? Tämä johtuu siitä, että virheen nollaaminen on hidasta. Joukkueen kannalta tämä on suuri ongelma, sillä mokanneen pelaajan resurssi on ikään kuin poissa pelistä ehkä muutaman sekunnin tai pahimmillaan koko lopun ottelun. Siksi Sockeye tukee mokannutta pelaajaa välittömästi. Wiggins kertoi Idahon jeesaavan häntä laidalta jo ennen kuin hän on itse tajunnut heittäneensä pois. Mokanneen pää on saatava takaisin pinnalle välittömästi, sillä peli jatkuu.

Suomessa virheen tehneen jopa odotetaan kiroavan itsensä tumpeloiden alimpaan helvettiin, sillä tämä kertoo syvästä katumuksesta. Omat koirat purevat monesti pahimmin ja mokannut saa varmasti tietää kuinka toivoton tunari hän on taas ollut. Tämä turhautumisen äänekäs purkaminen ei Sockeyen systeemissä kertakaikkiaan käy. Omille mokaajille huutamisesta ei joukkueen kannalta ole mitään hyötyä, vaan se syventää entisestään kaikkien pelaajien pelkoa tehdä virheitä, heikentää kykyä oikeaan riskinottoon ja kaikenkaikkiaan pilaa fiiliksen. Wiggins ja Talbot kertoivat Sockeyen hankkiutuneen eroon muutamasta kovasta pelaajasta, joiden spirit ei tukenut joukkuetta. Voitko kuvitella suomalaisen ultimatejoukkueen siirtävän syrjään kokeneen runkopelaajan, jolla on huono spirit?

Amerikkalaiset joukkueet juhlivat jokaista maalia ilman estoja ja muutenkin heittävät yläfemmoja jokaisessa mahdollisessa välissä. Neljäntoista vuoden ultimatekokemuksella tuntui vähintään erikoiselta yrittää bondata tällä tavalla hattuturnauksessa joidenkin tuntemattomien valkovenäläisten kanssa, jotka eivät osanneet sanaakaan englantia. Ihmeellistä kyllä tämä aktiivinen, tietoisesti ylläpidetty fiilis tuntui aidolta, ja siitä oli ilman muuta etua turnauksen vaikeilla hetkillä. Tärkeää tässä fiiliksen kehittämisessä onkin se, että sillä on selvää pelillistä merkitystä.

Toinen asia, josta Ilen, Hennan ja Pasin kanssa syvästi vaikutuimme, oli Sockeyen valtava kiinnostus ultimatea kohtaan detaljeja myöten. Jokaista peliin liittyvää yksityiskohtaa tutkitaan eri puolilta ja uusia kokeiluita tehdään jatkuvasti. Sockeye pystyy treenaamaan lajia joukkueena varsin vähän. Silti kerran kuukaudessa se pitää treenien sijasta palaverin, jossa kaikilla on oikeus puhua, ottaa kantaa ja esitellä ideoitaan. Otteluissa demokratiaan ei ole aikaa, vaan pelaajavalmentajat tekevät päätökset taktiikasta ja peluutuksesta. Näihin ratkaisuihin on kuitenkin koko joukkueen helpompi sitoutua, kun kaikkia on treeneissä kuultu.

Suomessa pelillisten asioiden pohdinta on joukkueissa yleensä muutaman valmentajan vastuulla. Jos koko joukkueelle tarjotaan avoimia mahdollisuuksia puhua, pohtia ja kokeilla erilaisia drillejä, tekniikoita ja taktiikoita, saadaan aktivoitua laajempi resurssi, kuin mihin pari valkkua pystyvät. Useamman vuoden vetovastuussa olleiden kavereiden ideat on monesti parissa kaudessa muutenkin käytetty. Samalla peliin tulee uutta sisältöä, mikä vahvistaa pidempään pelanneiden motivaatiota kehittää itseään ja joukkuetta.

Kirjoittajasta: Matti Kajaste

Matti on pelannut Helsingin Teamissa useamman vuoden ja joutunut välillä valmentamaankin. Hän aloitti lajin opiskellessaan Skotlannissa 90-luvun lopussa ja on valokuvannut ultimatea vuodesta 2005.