Carl ”Carlos” Willandt
/ Kaamoksen, räntäsateiden ja mustan jään myötä saapuu taas ultimaten sisäkausi, joka monelle ultimatistille tuntuu olevan lähes yhtä suuri kirous kuin edellä mainitut muut syystalven tunnusmerkit. Ikään kuin välttämätön paha, joka katkaisee ”oikean ultimaten” muutenkin lyhyen kauden Suomessa. Asia voidaan kuitenkin nähdä myös täysin toiselta kantilta.
Erilaiset taidot valokeilassa
Ensinnäkin sisäultimate vaatii pelaajilta erilaisia taitoja kuin ulkona pelattava lajitoverinsa. Oikeastaan voidaan melkeinpä puhua kahdesta täysin eri lajista. Siinä missä tällainen alle 180-senttinen, jo parhaat päivänsä fysiikan puolesta nähnyt, lievästi ylipainoinen harrastelija jää ulkokentällä kerta toisensa jälkeen isompien, nopeampien ja fyysisempien vastustajien jalkoihin, sisäpelissä nämä puutteet voi korvata toisenlaisilla ominaisuuksilla. Vaikka ulkopelissäkin kokemuksella, peliälyllä ja heittotaidolla on valtava merkitys, korostuvat nämä ominaisuudet erityisesti sisällä pelatessa.
Ahtaalla kentällä ajan ja tilan kutistuessa trappien näkeminen ja tekeminen korostuu, harhauttamisesta tulee juoksemista tärkeämpää ja oikean heiton kaivaminen esiin repertuaarista tulee tarpeellisemmaksi. Ulkopelissä tarpeettomista scoobereista ja push passeista tuleekin yhtäkkiä varteenotettavia heittovaihtoehtoja ja yllättäen riittääkin, kun pääsee puolustajastaan irti metrin tai pari, koska aika ei riitäkään enää tuon välimatkan kiinni juoksemiseen. Ei vaikka puolustaja olisi kuinka paljon hyökkääjää nopeampi. Pelin tempo nousee ja samalla hyvien ratkaisujen tekeminen silmänräpäyksessä korostuu. Hyvin kärjistetysti sanottuna; sisällä kondispelistä tulee älypeli.
Sisäultimate liikuttaa massoja
Toinen, varsinaisia teknisiä ja taktisia ulottuvuuksia tärkeämpi ero syntyy siinä, miten paljon suurempia massoja sisäultimate koskettaa. Ulkokausi pelataan käytännössä lomakauden aikana, mikä sulkee suureksi osaksi ulkopuolelleen esimerkiksi oppilaitosjoukkueet, jotka viimeksi Ultimaten Lajipäivässä todettiin lajin leviämisen kannalta ensiarvoisen tärkeiksi. Lisäksi raskaat turnaukset, joihin on käytännössä mahdotonta lähteä alle 10 pelaajan rosterilla, saavat monet keskikokoisen pelaajamateriaalin omaavat joukkueet jättämään pelit kesän ajaksi sikseen, jolloin lajikenttä kutistuu joka kesä merkittävästi. Kesällä pelikentille ilmestyvät yleensä vain aktiivisimmat laji-ihmiset. Silloin näkee vain tuttuja naamoja, talvisin törmää myös tuntemattomiin.
Se, että talvisin virallisiin sarjoihin osallistuu kolme kertaa enemmän joukkueita kuin kesäisin, ei johdu vain siitä, että isoimmat jengit jakaantuvat kahdeksi tai kolmeksi jengiksi. Sisäsarja nimittäin aktivoi yleensä myös perinteiset, mutta vähemmän aktiiviset joukkueet ja seurat. Tänäkin talvena kilpakentillä nähdään joukkueet muun muassa Jyväskylästä, Kuopiosta ja Lempäälästä, joita ei kesän sarjoissa ole nähty vuosikausiin. Näillä paikkakunnilla varmasti odotellaan joka syksy sisäkauden tuloa ja kiitellään sen kestoa.
Yleisin ensikosketus lajiin tulee sisällä
Kolmas etu, mikä sisäultimatella on kesäkauteen verrattuna, on uusien pelaajien hankkimisen ”helppous”. Monet juniorit löytävät ultimaten kouludemojen tai -turnausten kautta, ja ainakin Tampereella moni UFOn pelaaja on saanut ensikosketuksensa lajiin jonkin korkeakoulun alkeiskurssilla. Ja nämä koulukurssit tai -demot järjestetään poikkeuksetta sisällä, varsin ymmärrettävästä syystä: ulkona on kylmä ja siellä sataa vettä, räntää tai lunta. Aika harva viitsii lähteä koulun lukuvuoden aikana Suomessa vallitseviin sääolosuhteisiin opettamaan tai oppimaan lajia ulkokentille.
Sisällä lajin aloittaminen on myös helpompaa kuin ulkona. On kiva huomata, että jo parin viikon harjoittelulla heittotaito riittää heittämään kentän päästä päähän, eikä tuuli vie jokaista raksasiirtoa mennessään. Motivaatiota riittää, koska onnistumisia tulee ja alkeisvuoroja ja -turnauksia järjestetään melkeinpä läpi talven. Kesällä lähes koko laji keskittyy, lukuun ottamatta rantaturnauksia, enemmän tai vähemmän kilpaultimateen, jolloin aloittelijat ja harrastelijat jäävät väistämättä vähemmälle huomiolle.
Nämä seikat huomioon ottaen haluankin saada kaikki laji-ihmiset arvostamaan myös sisäultista. Sillä kuten meillä Lempäälässä sanotaan: sisäultimate on tosiultimatea.
Kirjoittajasta: Carl ”Carlos” Willandt
Carlos on sisädivarijyrä, joka rakastaa lyhyitä juoksumatkoja, trappikatkoja ja odottamattomia heittoratkaisuja.
Thanks! Hyvia mietteita!
Hmmm.. Push passilla ja scooberilla on paikkansa ulkonakin. Lyhyt kammenheitto (esimerkiksi dumpissa) on kiinniottajalle paljon vaikeampi kuin push pass ja push pass lahtee rystyharhautuksen jalkeen nopeammin kuin pikkukammen.
Itse en kayta scooberia ulkona kovinkaan paljoa, mutta osaavan kasissa sekin on vaarallinen ase.
Opettelemaan mars 🙂
Lisaksi oma kasitykseni on etta kun joutuu treenaamaan eri tavoin rajallisissa tiloissa, niin heittotaito ja tilankasitystaito kehittyy paremmaksi. Eli treenit pienemmassakin salissa ovat pitemmalla tahtaimella hyodyllisia.
Kiitos hyvästä tekstistä! Itsekin olen sitä mieltä, että sisäpeli on itsenäisenä kiinnostavaa ja mielekästä, ei vain harjoittelua kesää varten.
Hyvähyvä!!!
Varsinkin tuo kakkospointti on tärkeä, että sisäsarjaan on helppo lähteä niidenkin seurojen/joukkueiden, joilla ei pelaajia ulkokentille riitä. Tämä tuntuu usein unohtuvan sisäsarjasta marisevilta, vaikka eihän sisäsarjaan ole kenenkään pakko osallistua.