Ensimmäinen kerta oli kaiketi kotikylän urheilukentällä, kesänä ennen opiskelujen aloittamista. Kaveriporukkaamme kuului tamperelainen teekkari, joka osasi heittää punaista, valtavaa kiekkoaan kadehdittavan hyvin. Me muut panostimme kymmenmetrisiin rystyihin, vimmattuun juoksemiseen ja maassa huohottamiseen. Pari kertaa lajia pelattuamme toinen kaveri lähti Helsinkiin asti ostamaan kiekkoja. Samoja tyyppejä on ollut Hietsun porukassa viimeisenä kolmena kesänä.
Laskeskelin treenanneeni viimeisen kahden vuoden aikana viidessä eri kaupungissa. Pitäisi ehkä rauhoittaa tuota tavaroiden siirtelyä. Muutamassa vuodessa on karttunut perusteet suomalaisesta ultimatesta. Tärkeämpänä pidän kuitenkin matalan kynnyksen kontakteja ja halua oppia lisää.
Metropolialueella vitsailtiin liiton syyskokouksen jälkeen, ettet sitten edusta siellä Jyväskylää, ja Jyväskylässä ettet sitten lobbaa vain etelän puolesta. Molemmilta suunnilta on kyllä kuulunut jo asiapuhettakin ja ehdotuksia. Yksi suomalaisen ultimaten erityispiirteistä tulee jatkossakin olemaan etäisyydet turnauspaikoille. Lajin saaminen aidosti valtakunnalliseksi on yksi näiden vuosien ehdottomia projekteja.
Junnu-seminaarissa tuli muistaakseni puhuttua, miten meillä on pyramidi vähän ylösalaisin: kilpaurheilullisesti pidetään huolta eduista, ja hyvä niin. Omana visionani on kuitenkin joukkuelaji, joka merkitsisi useammalle ensisijaisesti tapaa pitää hauskaa ja huolta itsestään kuin kamppailua keskinäisestä paremmuudesta.
Hämäläisenä muistan kirjoittaa talkoohengestä jo tässä kohtaa kirjoitusta. Kyky nauttia yhteisestä hyvästä, palkita ja tulla palkituksi, on järjestöjen polttoainetta. Itse olen nauttinut niinä kertoina, kun on tullut lähdettyä mukaan messuille, kaveripeleihin tai paikallista koulusarjaa järjestämään.
Nähdään viivalla!