Järjestöissä puuhaavat tietävät, että järjestöjä pyörittää vapaaehtoinen toiminta. Tuttu on myös se tunne, kun meneillään oleva homma tuntuu ottavan viikosta toiseen enemmän kuin antaa.
Asioita ei enää nykyään tehdä yhdistyksissä sen vuoksi ettei omalla kylällä muuten tapahtuisi mitään. Jokaisen älypuhelimella ja tietokoneella tapahtuu riittämiin. Asioita tehdään intohimosta tai asioiden ollessa kannattavia. Intohimosta tekeminen selittää yhden asian järjestöjen pärjäämisestä. Intohimoon on vaikeampi vaikuttaa, tekemisen kannattavuuteen helpompi.
Yksi kaivatuimmista palkitsemisen muodoista on tekemisen mielekkyys. Yhteistä tavoitetta tulee itsekin tahtoa ja matka sen saavuttamiseen saa olla käytetyn ajan arvoinen. Toinen passiivinen palkitsemistapa on yhteisöllisyys. Hellyyttä ja huomiota; tahdomme kokea itsemme arvokkaiksi vastalahjana vapaa-ajastamme. Nämä kaksi ovat perinteisesti olleetkin tiedossa.
Entä mitä ovat ne aktiiviset palkitsemistavat? Jotain saa pikkurahalla, jotain mielikuvituksella ja viitseliäisyydellä. Vapaaliput, alennukset ja tarjoilut eivät lopultakaan paljoa paina liiton budjetissa. Aineettomiksi palkitsemistavoiksi taas on laskettu esimerkiksi mahdollisuudet vaikuttaa pestinsä sisältöön sekä erilaiset positiiviset palautteet.
Kateus jyllää, jos yhdistyksessä tai liitossa valitut saavatkin etuja. Muistan lukiomme oppilaskunnan hallitusta kutsuttaneen ”pullakerhoksi” kokousleivosten vuoksi. Mutta samoille arvostelijoille kelpasi oikein hyvin, että toiset hoitivat samalla heidänkin asioitaan omalla vapaa-ajallaan. Toinen este aktiiviselle palkitsemiselle on vahva suomalainen työmoraali ja tunnollisuus: pitäisi olla tyytyväinen kuin hommia on, tai ainakin olla valittamatta. Kolmas on yksinkertaisesti aktiivisen palkitsemisperinteen puuttuminen. Maassa, jossa kiitos on kuulunut harvoin, pidetään kummana vapaaehtoista ja konkreettista palkitsemista.
Loppuun 7 askelta parempaan vapaaehtoistyöhön:
- Ei vaadita muita tekemään isompia ilman vastavuoroisuutta. Vastavuoroisuus on kivikaudelta saakka peritty mekanismi, jossa vastalahjoja vuorotellaan; sulle, mulle, sulle, mulle. Nykyisin keinoja on monia.
- Sovitusta vapaaehtoistyöstä saa reilun palkinnon jäsenten tietäessä ja hyväksyessä asian
- Vapaaehtoisena pääsee kehittämään ja toteuttamaan itseään muuna vapaa-aikana / töissä kaivattuja kykyjä
- Kompromissina aikamme lyhytjänteisyyden kanssa tehdään toimintaa enemmän projekteissa, joihin innostetaan, ei pelkästään velvoiteta
- Jotta ihminen tahtoisi kuulua porukkaan pidempään, on kyseisen porukan oltava todella mielekäs hänelle.
- Hommien (ei: töiden, nakkien) jakaminen mahdollisimman monelle ehtona toimintaan kuulumisesta. Kiertävä vuoro tai vaikka perhana tötsävastaavaan saakka tehtävien jakaminen
- Jos aika tai jaksaminen kuitenkin loppuu, tulee tehtävästä olla mahdollista pitää väliaikaisesti ”vapaata”
– Hallituksen jäsen Janne sekä avustaneet
Todella hyvä kirjoitus Jannelta! Itse nostaisin esille yhden asian, jota sivuttiin lähinnä pointissa nro. 6: tehtäviä pitää jakaa ja delegoida mahdollisimman pitkälle. Monesti tunnutaan ajattelevan, että hommien jako liian pieniin yksiköihin syö kokonaistehokkuutta enemmän kuin mahdollistaa lisäosallistumista. Mielestäni tämä on ensisijaisesti organisaatiokysymys. Nykyaikana, kun asioita voidaan hoitaa sähköisesti ja hajautetusti etänä, on yhteydenpito helpompaa ja mielestäni tämä mahdollistaa myös sen että asioita voidaan jakaa pienempiin osiin.
Toinen tärkeä näkökulma on se, että harva on valmis ottamaan isoa vastuutehtävää vastaan kylmiltään. Mutta, jos alla on jo kokemusta jostain vähäisemmästä tehtävästä, niin päätös on varmasti helpompi tehdä. Tämän vuoksi kannattaa osallistaa uusia pelaajia jo aivan alusta asti antamalle heille helppoja vastuita ja kertaluonteisia tehtäviä, koska niin mahdollistetaan se että heistä voi tulevaisuudessa olla paljon suurempaakin apua.
Jos uusi pelaaja taas tottuu siihen, että joku muu kyllä hoitaa, niin häntä voi olla todella vaikea aktivoida enää myöhemmin. Mun henkilökohtainen unelma seuratyössä olisi tosiaan se, että jokainen hoitaa jotakin vastuutehtävää — pelkkä pelaaminen ei riitä. Tämä tuntuu olevan sellainen asia, mitä ultimaten pelaajat eivät täysin ymmärrä vaikka piirit ovatkin pienet, ja edellytykset yhteiseen tekemiseen luulisi olevan hyvät.