Elettiin heinäkuun loppua vuonna 2015. Katsoin avovaimoni kanssa Fanseat-kanavan kautta juuri alkaneita ultimaten Euroopan mestaruuskilpailuja. Yksi syy tähän kiinnostukseen, oikeastaan suurin syy, oli hänen isosiskonsa ja tämän avopuolison edesottamuksien seuraaminen naisten ja avoimen maajoukkueissa.
En ollut silloin juurikaan uhrannut ajatusta koko lajille.
Tiesin kyllä säännöt noin suurin piirtein ja olihan sitä joskus yläasteella tullut pelattua liikuntatunneilla. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan on itsenäisen kuntoilun lisäksi päälajini ollut jääkiekko, enkä minä sitäkään ole pelannut tosissani pitkään aikaan. Välissä on tullut pelailtua muun muassa kaukalopalloa, salibandya sekä jalkapalloa, mutta tuolloin heinäkuun lopulla oli jääkiekkokin ruvennut maistumaan jo hieman puulta. Olinhan koko kesän käynyt jäillä, pahimmillaan kuusi kertaa viikon aikana.
Palataan tuohon kesäiseen päivään ja ultimaten, suomalaisittain kultaisten(!), Euroopan mestaruuskilpailujen ääreen. Muistan ruokaa tehdessäni katsoneeni puhelimella avoimen sarjan ottelua Suomi-Italia. Myönnän, että pakko oli käydä vähän väliä tarkistamassa sääntöjä, mutta aika nopeasti pääsin paremmin ja paremmin mukaan, kunnes lopulta pystyin keskittymään täysin vain pelin katsomiseen. Tietysti se ruokakin piti siinä sivussa jotenkin saada tehtyä.
Yllätyin, kuinka kiinnostavaa oli katsoa tätä lajia. Yllätyin myös, kuinka vauhdikasta peli oli. Luulen, että tuon pelin jälkeen pieni ultimatekipinä rupesi kytemään sisälläni.
Seuraavana päivänä töissä nettiä selatessani satuin eksymään Ultimate.fihin, jossa huomasin linkin ”Aloita pelaaminen”. Ajattelin, että jos pääkaupunkiseudulta löytyisi joukkue tai porukka, joka ottaisi ihan täysin noviisin mukaan treeneihin ja auttaisi vähän lajiin tutustumisessa, niin kyllähän sitä voisi käydä lajia testailemassa. Silmiini osui Loputon Hiki –nimisen seuran ilmoitus ja päätinkin laittaa viestiä, että olisiko mahdollista ilmestyä joku päivä mukaan pelailemaan ja opettelemaan. No, tämähän tietenkin luonnollisesti onnistui ja treenien jälkeen olin täysin myyty tälle lajille! Kunto loppui eikä jalka enää noussut, mutta hauskaa oli koko ajan! Osallistuin LoHen paidassa myös heidän järjestämäänsä Ultimate Vantaa –turnaukseen, jossa viimeistään tuntui siltä, että tässä lajissa vaan on sitä jotain!
Tuon turnauksen jälkeen siirryin harjoittelemaan Helsinki Ultimaten miesten joukkueen kanssa. Oli mahtava huomata, kuinka helppoa oli päästä mukaan joukkueen toimintaan. Uusi, ei-niin-hyvä pelaaja otettiin mukisematta mukaan ja jokainen oli valmis antamaan oman panoksensa siihen, että pysyisin drilleissä ja ylipäätään treeneissä jollain tavalla mukana. On toisaalta ihan mahtava fiilis olla ihan täysin aloittelija jossain, kun koko ajan oppii uutta.
Joka treenien jälkeen tuntui siltä, että aloin saamaan enemmän ja enemmän kiinni koko lajista ja tunsin kehittyväni.
Nyt olen pelannut jo kaksi sisätouria UFBG:n paidassa ja tammikuussa koin Suomen ultimatepiirien kauden ykkösturnauksen Vaasassa, NSUT:n juhlaturnauksen. En voi tuotakaan tapahtumaa hehkuttaa tarpeeksi. Koko lajin ympärillä on niin mahtavan upea yhteisöllisyyden tunne, että ei sitä voi kuvailla sellaiselle, joka lajissa ei ole mukana. Se vaan on koettava itse. Peleissä pelataan tosissaan, mutta pelaajien keskinäinen kunnioitus, on ihailtavaa. Muistan ajatelleeni Vaasassa, että olenko tosiaan ollut vasta puoli vuotta mukana tässä? Oli nimittäin ihmeellistä, miten tutuilta kaikki ihmiset tuollakin tuntuivat!
Nyt olen huomannut, ettei entinen ykköslajini, jääkiekko, kiinnosta enää juurikaan.
Varmasti jäillä tulee joskus taas käytyä, mutta ultimatea ei mikään tulee enää syrjäyttämään ykköslajin paikalta. Kun joku nykyään kysyy mitä harrastan, vastaan pelaavani ultimatea, en jääkiekkoa.
Mikäli tätä tekstiä lukee joku, joka myös miettii lajin aloittamista, älä enää mieti vaan ota rohkeasti yhteyttä lähimpään seuraasi. Lupaan, ettet tule katumaan tuota päätöstä!
– Iikka Borgström
Kuvat: Iikka Borgströmin kotiarkisto