Pasi Roimela
/ Kesä on takana, enemmän tai vähemmän onnellisesti. Turnausmalli oli erilainen kuin aiemmin, ja tässä oli sekä hyviä että huonoja puolia, mutta kertokoot joku muu niistä enemmän. Tämä kolumni vain sivuaa aihetta, mutta tuo taas vahvasti esiin meidän pitkänmatkalaisten perimmäisen ongelman pienessä lajissa. Nimittäin matkustamisen.
Vaasasta on lyhyt matka Helsinkiin, mutta Helsingistä on pitkä matka Vaasaan. Näin se vain menee. Meidät on helppo roudata pelaamaan pääkaupunkiseudulle, kun taas muualta ei väkeä saada Vaasaan kuin pakon sanelemana, eikä aina silloinkaan. Toki tämän ymmärtää, sillä harrastajasijainti painottuu jonnekin Iittalan korville, Helsinki-Tampere moottoritien kohdille. On siis aivan ymmärrettävää, että pelejä pelataan enemmän siellä, missä pelaajiakin on.
Onko se sitten lajin kannalta hyvä? Onko se lajin näkyvyyden kannalta hyvä asia, että pelit pelataan jossakin metsän siimeksessä, poissa ihmisten silmistä isoissa kaupungeissa, missä tekemisestä ei ole pulaa? Voisiko lajin viedä joka kerta kaupunkiin, missä lajin seuroja ei ole, näkyvyyttä olisi tarjolla helpommin, ja mikä parasta – kaikki joutuisivat matkustamaan.
Matkustus voi olla rasittavaa, etenkin täysien viikonloppujen Tour-mallissa, missä pelipäivä alkaa Vaasassa lauantaiaamuna noin klo 04.00. Viisi tuntia autossa, torkutaan pätkittäin, aamiainen Parkanossa, ja sitten ollaankin mustat silmänaluset naamalla pelaamassa vasta sängystä nousseita paikallisia vastaan. Kotonakin ollaan vasta maanantain puolella, kahden päivän pelien rasittamina ja reidet krampeista kipeinä. Ja töihinkin pitäisi mennä aamulla. Ja tällaisia matkoja tulee kauden aikana kymmenkunta, johon lisäksi maajoukkueleiritykset ja muut pelaajien omat matkat. Eipä ihme, ettei täältä asti aina ole mahdollisuutta enää satsata ulkomaan turnauksiin.
Mutta matkustamisessa on silti se jokin oma viehätys. Mietin usein itse sitä, mitä muut joukkueet menettävät, kun pelimatkat taitetaan omilla autoilla ja tullaan kentille pelaamaan, ja pelien jälkeen mennään kotiin. Meidän matkoilla kaikki ovat viikonlopun yli samassa majoituksessa, matkustetaan eestaas kolmostietä ja jaetaan matkalla kaikenlaista tietoa ja juttua. Elämäkoulua parhaimmillaan. Ei ihme, että vaasalaiset pelaajat ovat paljon yhdessä myös vapaa-ajalla. Mikseivät olisi, kun pelimatkoilla opitaan tuntemaan toisemme aivan eri tavalla kuin vain treeneissä tai kentän reunalla.
Tästä päästäänkin mainion aasinsillan kautta vaasalaisen ultimaten ylpeyteen, NSUT-turnaukseen. Vaikka turnaus ei olekaan niin vakavamielinen, tosissaan pelataan kuitenkin, majoitutaan ja reissataan yhdessä, ja katsomossakin kaikki viihtyvät ison osan ajasta samassa porukassa. Kauppaoppilaitoksen salista ovat alkaneet monet kotimaisen ultimaten suuret urat, lukuisat pelaajat ovat aloittaneet uransa juuri täällä.Ja mikäpä vielä sen mukavampaa kuin iltajuhlissa keskustella lajin konkareiden kanssa. Onpa tanssilattialta useita romanssejakin syntynyt, joista iso osa jatkuu myös sunnuntain jälkeen. Tällaista rikkautta ei välttämättä ole oikein muualla tarjolla, vaikka erittäin sosiaalisesta lajista onkin kyse.
Tervetuloa siis Vaasaan, ja nauttikaa matkasta. Näitä ei ole tarjolla kovinkaan usein. Ellet asu Vaasassa.
P.S. Iso hatunnosto muuten Oulun naisille, ketkä ottivat turpaan joka pelissä kesällä, mutta silti vetivät hyvällä tsempillä kauden läpi, samalla rikkoen pisimmän pelimatkan ennätyksen tässä lajissa!
Kirjoittajasta: Pasi Roimela
Pasin ensikosketus ultimateen oli 1986. Vuodesta 1992 lähtien hän on pelannut käytännössä jokaisen Vaasan ottelun vuoteen 2007 asti käyden välillä vierailemassa Turku Terrorissa, UFO:ssa ja Jyväskylä Sleepwalkersissa. Pasin saavutuksiin lukeutuvat mm. EM-hopeaa -95 pelaajana sekä valmentajana junnupuolella maajoukkueessa kolme kertaa. Lisäksi Pasi on pelannut SM-tasolla jenkkifutista, ja valmentanut myös salibandya useamman vuoden ajan, sekä tuomaroinut monia vuosia molempia lajeja.
Jälkikäteen WWW:n ja Saintsien vuosia miettiessä parhaiten tulevat mieleen juuri pelimatkat pikkubussin perällä/ratissa, yöpymiset strutsifarmilla, Bodomin rannoilla tai Roiskin mökillä, saunaillat ja WWW:n kuuluisa oheistoiminta. Itse peleistä harvoin jäi erityisiä muistikuvia niitä poikkeuksia lukuunottamatta, kun joutui draivien välissä rientämään ripulipaskalle tai pelaamaan murtuneen kylkiluun kanssa. Omalta osaltani lajin viehätyksestä helposti 70% johtui siitä, että meillä oli WWW:ssä niin hyvä porukka. Harmi, että Saksasta on Vaasaan vielä pidempi matka kuin Helsingistä, muuten olisin huomenna NSUT:ssa!
Jatkossa kaikki turnaukset Helsinkiin, niin Vaasalaiset ja muut matkaajat saavat lisää hienoja elämänkokemuksia =)
”V*ttu tänne kesti kauan tulla! Lähettiin joskus viideltä, ja puol yks oltiin vasta perillä!”
Eräs kommentti NSUT:n perjantai-illassa.
Matkustelu pelin perässä on kieltämättä yllättävän mukavaa, jos porukka on sopivanlaista. Se mikä on pistänt silmään on se, että aika harva porukka Suomessa on valmis reissaamaan, jos ei ole pakko. Helsinkiläisjengejä on pohjoisessa huomattavasti harvemmin kuin pohjoisesta (eli about 1/4 Suomesta pystysuunnassa Helsingistä ylös) tulevia jengejä etelässä pelien perässä. Luulisi, että matkustuksessa olisi sen verran eksotiikkaa, että edes osa porukasta jaksaisi matkustaakin pelien takia.
Tekstin loppuun päivitetty Pasin kirjoittajaesittely!