Kun ihan kaikki menee pieleen

Annariikka Marttinen / Ultimateturnaukset ovat pelaajan elämän suola. Niissä kulutetaan viikonloput, ja väsymyksestä toipuminen kestää pitkälle seuraavaan viikkoon. Rankat pelit, tiivis turnausohjelma ja – varsinkin ulkoturnauksissa – oikukkaat kelit tekevät jokaisesta viikonlopusta omanlaisensa, mutta useimmiten seuraavana maanantaina turnaukseen osallistuneita yhdistää aina PTD, ”post-tournament depression”: taas pitäisi jaksaa arkea.

Turnauksen järjestäminen on vähintään yhtä rankkaa kuin pelaaminen, ja usein järjestäjät vielä tekevät molemmat: hoitavat ennen turnausta kuntoon kentät, majoituksen, ruokailun, toimitsijat, kylmäpussit, spirit-lomakkeet ja Facebook-eventit, ja vastailevat viikonlopun aikana pelaajien loputtomiin kysymyksiin, fiksaavat kaksituhatta pikkuongelmaa, voitelevat lisää sämpylöitä ja kuuluttavat – sekä pelaavat siinä sivussa vielä 6 peliä. Ei siis ihme, että turnausten nettisivuilla on maanantaisin (kotiin jääneiden odottaessa kiihkeästi tuloksia ja kuvia) kovin hiljaista. Kaiken kaikkiaan turnausjärjestäminen on mahtimiesten ja -naisten hommaa. He järjestävät meille ne elämykset, joista riittää puhuttavaa joskus jopa vuosiksi eteenpäin.

Mutta entä sitten, kun ihan kaikki menee pieleen?

Syyskuun alun Tallinnan EUCR 2012 -turnauksella oli kunnia olla tänä vuonna se paikka, jossa pelaajan kärsivällisyyttä koeteltiin ja turnaushymy oli ajoittain kaivautunut syvälle ahteriin.

No, mitä tapahtui?

Ei edes mitään kovin mullistavaa. On sitä ennenkin rankkasateessa pelattu. Ja ennenkin aloitettu pelejä myöhässä, kun edelliset pelit ovat venyneet. Kuten myös pelattu ulkomaan turnauksessa lähinnä suomalaisia joukkueita vastaan siksi, että suomalaiset on laitettu samaan alkulohkoon. On myös lämpätty 5×5 metrin ruohopläntillä ja tapeltu vessapaperirullasta kahdensadan muun turnauskävijän kanssa.

Mutta ehkei sittenkään kaikkea ihan samana viikonloppuna.

Kenttien varausepäselvyyksien vuoksi turnauksessa pelattiin naisten ja miesten pelit lauantaina eri paikoissa, mikä ei sinänsä haitannut osallisia mutta lässähdytti pienen osan turnausfiilistä – sen, mikä ei ollut vielä vettynyt läpimäräksi Tallinnaa pyyhkineessä, koko päivän jatkuneessa kaatosateessa. Sitkeä pelaaja ei kuitenkaan anna sään lannistaa, ja kaikki joukkueet pelasivat hyvällä fiiliksellä läpi märkyyden. Sivurajaa lämpimikseen edestakaisin tallustaessa annettiin silloin tällöin läpyjä vastajoukkueen pelaajille ja naurettiin vaakasuoraa vedentuloa porukalla. Kurjuus yhdistää, kulttuuriin katsomatta.

Hieman enemmän ketutti se, että naisten poolijaot muutettiin ilman ennakkovaroitusta turnausta edeltävänä yönä. Espoon Viima saapui pelipaikalle valmistautuneena pelaamaan aamupäivällä, mutta sai kuulla siirtyneensä toiseen pooliin, jonka pelit alkaisivat vasta iltapäivän puolella. Poolijako oli perustunut virheelliseen seedaukseen, ja siksi korjaus oli tarpeen eikä edes mitenkään paikallisten järjestäjien vika. Peiliin saisivat kuitenkin katsoa ne EUCS-sarjan pohjoismaiset järjestäjät, jotka eivät olleet huomanneet virheellistä seedausta aikataulujen hyväksymiskierroksella kaksi viikkoa aikaisemmin. Nyt kärsijäksi joutui yksittäinen joukkue, jonka suunnitelmat iltaruoka-aikataulua myöten menivät uusiksi.

Kun Viima siirtyi toiseen lohkoon, siellä odottivat jo Team ja UFO, eli kaikki suomalaisjoukkueet pelasivat iloisesti toisiaan vastaan. Mikäs siinä rakkaita tuttuja vastaan pelatessa, vasta viime viikonloppunahan me tapasimme samoissa merkeissä Oulussa, ja sinne oli sentään Helsingistä paljon pidempi matka. Avoimessa puolestaan lohkojako oli siten mielenkiintoinen, että kolmen poolin sijasta pelattiin kahdessa mammuttipoolissa, ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) joukkueille tuli tavanomaisen kuuden sijasta kahdeksan peliä viikonlopun aikana.

Nämä olivat kuitenkin vielä sellaisia asioita, joista joukkue ensin marisee (jos edes marisee), ja keskittyy sen jälkeen vaikuttamaan niihin asioihin, mihin voi, eli omaan peliin. Tallinnan turnausjärjestäjillä oli epäonnea monessa asiassa, eivätkä monet epäonnet edes olleet estettävissä. Kärsivällisyyttä aletaan kuitenkin koetella, kun tapahtuu asioita, jotka olisivat olleet estettävissä, mutta niin ei tehty.

Esimerkiksi sellaista, että joukkueemme päätyi lopettamaan viimeisen pelinsä lauantai-iltana klo 22.30. Ai miten niin mahdollista? Koska peliaika oli 75 minuuttia, mutta peleille varatut slotit vain 80 minuuttia. Naisultimaten ja lähes sääntönä ylipitkiksi venyvien pelien ollessa kyseessä: ei näin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun pelit olivat toisella kahdesta kentästä jo runsaasti myöhässä, eräs pelaamaan valmistautuvista joukkueista pyysi pokkana toimitsijoilta lämppäaikaa kentällä pelien välissä – muualla kun lämppätilaa oli asvalttiparkkipaikan lisäksi kovin niukasti – ja heille myönnettiin sitä. Ei näin.

Ja kun sitten porukalla setvittiin sitä, alkaako illalla klo 19.40 aikatauluun merkitty pelimme klo 21 vai kenties 22, tilannetta ei auttanut se, että joka ikinen vastuuta omaava järjestäjä oli itse parhaillaan pelikentällä, ja kysymyksiä oli pakko mennä esittämään maaliviivalle pisteiden välissä. Ei ihan näinkään.

Huokaus.

Ultimatenpelaajat ovat huumorintajuista porukkaa, ja litimärät vaatteetkin – jos ei eivät kuivu – niin edes lämpenevät, kun pistää patterille. Kun koko päivän oli ravannut sateessa, saanut turnausruoan lämpimänä juuri kun piti mennä kentälle ja joutunut jättää sen kylmenemään, onnistunut jossain välissä osumaan jonottamatta sille yhdelle ainoalle naisten vessan WC-pöntölle, joka kenttien viereisen valtavan jalkapallostadionin sosiaalitiloista oli ultimatisteille varattu, kuunnellut spirit-ringin hyväätarkoittavia mutta aivan liian pitkiä korulauseita klo 22.30 illalla, ja sen jälkeen raahautunut hotellille läpimärkänä, olivat vitsit aika vähissä. Ainoa asia mikä pyöri mielessä oli, ehtisikö syödä yhtään mitään ennen kuin kaatuisi kuolemanväsyneenä sänkyyn ennen kuin nousisi aamulla reippaana toiseen turnauspäivään – jotkut samoihin aikoihin hotelliinsa päässeistä esimerkiksi turnauksen välieräpeliin. Ruokakaupat olivat kiinni ja ravintolat sulkivat parhaillaan keittiöitään. Pizzataksi sentään toi ateriat perille asti, tosin yli tunnin odotuksen jälkeen. Siinä vaiheessa uupuneet odottajat heräilivät vaivalloisesti aulan sohvilta tunkemaan ruokaa sisuksiinsa.

Sunnuntaiaamun kohokohtia olivat samanlainen sade kuin lauantaina sekä plussana se, että kun avoimen jengit saapuivat (nyt yhteisille) kentille valmiina pelaamaan klo 8, kenttiä vasta aloitettiin tekemään. Pelien alku viivästyi saman tien vartilla. Sitähän minäkin: ei näin.

Mutta onneksi on aurinko.

Kun mollukka tuli esiin aamupelien jälkeen, eilisen tuskat tuntuivat yhtäkkiä hyvin paljon kaukaisemmilta. Vaikka myrskytuulessa riitti taisteltavaa, oli helppo milloin tahansa verrata eiliseen ja miettiä, miten paljon kivempi oli pelata kuivat trikoot jalassa. Jopa yön aikana hotellin kosteassa kylpyhuoneessa mehustuneet nappiksetkin kuivuivat pelien välissä, kun ne ripusti tarpeeksi korkealle aitaan.

Loppujen lopuksi viikonlopun vastoinkäymiset tuntuivat niin absurdeilta, että iso osa sunnuntain vapaa-ajasta käytettiin niiden hyväntuuliseen päivittelemiseen. Viima – Cosmic Girls ja Otso – Viksjöfors -finaaleja ilta-auringon paisteessa seuratessa saattoi jo hieman rentoutua.

Kunnes satamasta soitettiin, että alkuillan paluulautta Helsinkiin oli kovan tuulen takia peruttu.

Kolmea joukkueellista suomalaisia odottaisi eri firman myöhäisillan laiva, jolla manselaiset pääsisivät ajomatkan jälkeen kotiin jo aamuneljäksi.

Tavallisena arkena uutinen olisi kenties kirvoittanut joitakin hyvinvalikoituja harminlausahduksia, mutta nyt reaktio oli lähinnä ”ai, no sehän on ihan luonnollinen jatkumo tähän viikonloppuun”. Ylimääräinen odotusaika piti jotenkin tappaa, ja lopulta turnausviikonlopun ajan vallinnut suomalaisten yhteishenki tiivistyi Tallinnan vanhankaupungin pubissa, jossa tunnelma oli kuin viikon päästä odottavien finaalibileiden etkoilla konsanaan. Ei sittenkään niin paha.

Vihdoin melkein Suomessa. Paluulaiva alkaa puolenyön jälkeen lähestyä satamaa Helsingissä, ja matkan ajan viihdyttänyt musakone pakataan takaisin laukkuun. Kaikki alkavat vähitellen valua kohti maihinnousukantta. Mielessä siintää jo pimeä kolmostie, parin tunnin ajo Tampereelle ja oma ihana sänky.

Ja sitten iskee se riemukas tunne, kun tajuaa, että auto on parkissa siellä alkuperäisen laivafirman satamassa.

—

Mitä odotat hyvin järjestetyltä turnaukselta? Mitkä ovat turnauksen minimivaatimukset? Mikä on karmein turnauskokemuksesi? Entä paras? Mikä on erikoisin paikka, jossa olet pelannut ultimatea? Kerro meille muillekin.

Kirjoittajasta:

Arska on Ultimate.fin päätoimittaja, ja tämän Tallinnan viikonlopun ohella hänen erityisiin turnausmuistoihinsa kuuluu ”Yyteri-kaste” sekä Prahan seurajoukkueiden MM-kilpailut 2010 ja siellä järjestetty vedonlyönti australialaisen Honeyn ja suomalaisen Viiman ottelun lopputuloksesta.