Vuotuinen junioriseminaari järjestettiin kesän SM-finaalien jälkeisenä päivänä yli 20 hengen voimin eli suurempana kuin koskaan. Seminaarin suurin puheenaihe olisi kaikkia SM-tason joukkueita koskeva uudistus ultimaten junioriharrastajamäärän kasvattamiseksi. Juniorijaoston puheenjohtaja Marja Elonheimo pohjustikin päivän sanoin ”hullut ideat ovat aina hyvästä – – mutta ilmoille vieminen ei tee mitään ellei niihin tartuta”.
Jaosto oli tiivistänyt nykytilanteen neljään ongelmaan:
1. Ultimate on käytännössä melko tuntematon laji, joten vanhemmat eivät osaa ohjata lapsia ultimaten pariin.
2. Toimijoita on liian vähän, joten vastuut seuroissa kasaantuvat eikä vanhemmatkaan ole sitoutuneita auttamaan.
3. Toiminta ei ole tarpeeksi uskottavaa, kun juniorisarja kattaa ikävuodet 9-19, valmentaminen ei ole järjestelmällistä eikä tapahtumia ole tarpeeksi.
Mutta kaikkein tärkeimpänä: Seurojen ei tarvitse tehdä juniorityötä eivätkä aiempien vuosien motivointiyritykset ole edistäneet tilannetta.
Mallia jenkkifutiksesta
Amerikkalainen jalkapallo eli vahvaa nousukautta 1990-luvun alkupuolella. Lisenssipelaajien määrä kuitenkin romahti 2000-luvun kynnyksellä. Ratkaisu oli raju: jokaisella SM-tasolla pelaava joukkueella tulee olla vähintään yksi juniorijoukkue vuonna 2001. Seuraavana vuonna vähintään kaksi ja niin edelleen.
Samanlainen vaatimus voi rantautua myös ultimatelle.
Aiheesta puhumassa kävi Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liiton puheenjohtaja Roope Noronen, joka painotti yksittäisten joukkueiden perustamisen olevan tärkeämpää kuin monen yksittäispelaajan haalimisen.
– Pienessä lajissa varmuus toiminnan ylläpitämiseksi on nähty siitä, että kaikkiin sarjoihin osallistuu riittävä määrä joukkueita, Noronen kertoo.
Keskustelu oli ymmärrettävästi kiihkeää eivätkä kaikki Vaahteraliigan, Suomen korkeimman amerikkalaisen jalkapallosarjan, joukkueet onnistuneet täyttämään SAJL:n asettamia vaatimuksia.
Mutta muutos nähtiin kuitenkin tarpeellisena ja valtaosa joukkueista otti haasteen vastaan. Jopa niin paljon, että vastaavanlaiset ehdot haluttiin myös I-divisioonaan.
Noronen korostaakin, että joukkueiden halu tehdä töitä oman juniorityön, joukkueen ja lajin edistämiseksi on tärkeä osasyy, minkä vuoksi SAJL:llä on tänä päivänä enemmän lisenssipelaajia kuin koskaan.
Vaatimus juniorijoukkueesta voi tuntua kovalta varsinkin niillä ultimatealueilla, jossa toiminta on vähäistä tai lähes olematonta. Seminaarin kävijät olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että jotain täytyy tehdä.
Millaisia tunteita ehdotus herättää? Miltä hahmotelma aikataulusta vaikuttaa? Voisiko tällainen onnistua? Kommentoi!
Lyhyestä virsi kaunis:
Aivan loistava ajatus.
Kaunis ajatus! Ongelmia on varmasti sitäkin enemmän… esimerkiksi pk-seudulta on näin talvikaudella vaikea saada minkäänlaista ”prime time” -vuoroa, joka sopii junnuille paremmin kuin semmoiset vuorot, jotka päättyvät 22. Kesällä tietysti on helppoa, kunhan joku nurmialue löytyy. Toinen hieno homma ois ihan harrastajamäärien kasvattaminen. Aika surullista pelata SM-sarjaa viidellä joukkueella. Meidän onni, että venäläiset on jaksanu käydä pelaamassa. Naisissa tais olla neljä joukkuetta, jotka pelasi kaikki tourit… tämä nyt vähän aiheen ulkopuolelta. Toivon kyllä itsekin, että niitä junnuja saataisiin lisää. Ei siitä kuitenkaan montaa vuotta ole, kun Suomella oli Euroopan parhaimpia junioripelaajia!!
RANSKA JEE!!! 😉
Pakottaminen – eikö parempaan oikeesti pystytä?
Voin kertoa itse UFO:n puolesta että kyllä tuota junioritoimintaa on yritetty saada jaloilleen useaankin eri otteeseen ja ihan motivoituneiden jäsenten toimesta. Muutama vuosi sitten vedettiin varmasti pari kymmentä demoa/liikuntatuntia kouluissa ja yritettiin saada lajia sekä oppilaiden, että opettajien tietoisuuteen. Hetken aikaa pyöri jopa Ultimate kerho Kangasalan yläasteeella (jossa muuten oli ainoa sali josta vapaata vuoroa koulun jälkeen oli saatavilla), mutta kyllä se kuihtui nopeasti kun ei ollut heti sitä aktiivista ydinjoukkoa joka oli aina paikalla. Loppupeleissä se kaatuu Tampereella aina samoihin ongelmiin:
1) Tampereella on huonosti liikuntasaleja joissa olisi mahdollista saada ”kerhoaikaa” koulun jälkeen, iltavuoroista puhumattakaan. Vuoroja saa yksityisiltä toimijoilta hintaan 60€/tunti. Kuka maksaa?
2) Salibandy – Pirkanmaalla toimi kaudella 2012-2013 4 neljä liigajoukkuetta. Salibandy on valtavan suosittua Tampereella ja heti kun joku johonkin uuden hallin sisäpelikenttineen rakentaa, täyttyy se salibandynpelaajista aamusta iltaan (esim. Lempäälään tuli vuosi sitten halli ja kaikki vuorot varattiin ennakkoon Salibandylle)
Pakottamisen ja rahallisten kannusteiden asemesta liitto voisi auttaa järjestämään lajiin sopivan salin junioreille sopivaan aikaan Tampereen kaupungilta. Tällähetkellä saliaikaa saa lähinnä yksityisiltä toimijoilta hintaan 60€/tunti. Kuka ottaa riskin siitä että junioreita ei saada kasaan kun kauden maksut tekee yhteensä 1680€?
Pitkällä tähtäimellä juniorityö on varmasti avainasemassa lajin kasvun kannalta. Lyhyellä aikavälillä voitaisiin miettiä UK:n maillia vuosien takaa ja pakottaa hallitseva seura pirstaleiksi. Näytti toimivan ainakin UK:ssa, vai? Suomessa suuntaus näyttää olevan täysin toiseen suuntaan – suuret kasvaa pienten kustannuksella. Eli pakotetaanko?
TP, onko Tampereella Urheiluparlamenttia tai SeuraParlamenttia. Stadissa sellainen toimii. Se on liikuntaseurojen ja Kaupungin yhteistyöelin, jossa kertomiesi kaltaisia asioita pyritään järjestämään. Kaupunki huolehtii, etteivät isot lajit demokratsoi pienempiä ojaan. Bob
Onko tähän mennessä mikään muu toiminut? Rahalliset tuet eivät ole toimineet, kannustaminen ei ole toiminut, rahallista tukea ei voi edes kunnolla tueksi sanoa, sillä liitolla ei ole nimeksikään rahaa jaettavaksi. Junnutoiminta tarvitsee kilpailua, ja sitä varten tarvitaan pelaajia, joiden ympärille voidaan rakentaa sarja, ja lisätä pelejä ja muuta toimintaa.
Olen hyvin pitkälle samaa mieltä, eli suuret kasvaa pienten kustannuksella, ja se(kin) on väärä kehityssuunta. Suurin määrä joukkueita, joita itse muistan olleen, oli 15 ulkosarjassa. 8 SM-sarjassa, 7 divarissa. Sen jälkeen on menty pelkästään pienempään suuntaan. Osittain syy on mielestäni siinä, että juniorityötä ei tehdä sitäkään vähää mitä ennen, kun taas yksittäisten joukkueiden pelaajamäärä kasvaa muiden joukkueiden kustannuksella.
Hallitilanne on kaupungista toiseen aina ongelmallista. Salibandy kasvaa hurjaa vauhtia, ja vie ison osan halliajasta muuallakin. Vaasassa ei ole yhtään täysmittaista hallia, eikä niitä ultimateen sopivia ole kuin oikeastaan yksi, sekin (Kauppis) vain niukasti kelvollinen. Vaasassa ei ole edes yksityisiä saleja. Ultimate on laji, mikä tarvii salin talvella, sille vaan ei voi kukaan mitään.
Liitto ei tietysti näihin asioihin voi paljoa vaikuttaa, mutta tuokaa ilman muuta omia ideoitanne esiin. Mitään ei olla päätetty, mistään ei olla sovittu, kaikkeen voi vaikuttaa. Niin kauan kun kaikki istuu ja ovat tyytyväisiä tlanteeseen, tilanne vain pahenee.
Jenkkifutiksessa ”pakottaminen” tuntui myös radikaalilta, mutta siellä se toimi. Oliko se vuonna 2000, kun jenkkifutiksessa oli alle 300 junioria. Nyt heitä on muistaakseni pari tuhatta. 2000 vuoden aikaan junnumaajoukkueeseen piti soitella ja kysellä pelaajia. Tänä vuonna U17 ja U19 maajoukkueisiin oli ilmoittautunut noin 100 pelaajaa molempiin – vapaaehtoisena.
Ongelma on – kuten junnuseminaarissa puhuttiin – todella iso. Liitto ei vaan yksin voi asialle mitään. Seurat tarvii saada mukaan. Tavalla tai toisella.
(Mielipiteet on omiani, ei Liiton)
Itse ehdottaisin juniorityön lisäksi myös nuorten aikuisten työn lisäämistä. Ultimatelle otollista maastoa on aloittelevat ammattikorkeakoulu- ja korkeakouluopiskelijat, eli pääsääntöisesti ikäryhmä 19-22. Näille pelaajille tarjotaan toki aloittelijaturnauksia, mutta monesti sielläkin mukana on myös kokeneita pelaajia. Jos lajissa olisi mukana paljon pelaajia, jotka ovat lähellä juniori-ikää, olisi myös juniori-ikäisiin pelajiin helpompi muodostaa yhteyttä, näin ainakin UFBG aikanaan sai juniorityönsä toimimaan.
Vaatimus juniorijoukkueista on minusta kiinnostava ja kuulostaa potentiaaliselta, mutta ultimaten ja amerikkalaisen jalkapallon rinnastamiseen liittyy minusta yksi selvä ongelma: Jenkkifudis on kallis laji, joka vaatii runsaasti varusteita. Siten jokainen mukana jo oleva on valmis panostamaan lajiin, olen kuullut jopa tarinoita lainojen ottamisesta joukkueen varusteiden hankkimiseksi. Ultimate sen sijaan on erittäin halpa laji, jossa aika korkeallakin tasolla voi toiminnassa pyöriä maksamalla matkat, kengät ja kiekot. Toisin sanoen sitoutuminen ei välttämättä näissä lajeissa ole samalla tasolla.