Kentän kastelujärjestelmä kytkeytyi päälle liian aikaisin. Kuva: Tiina Laakkonen

Kansainvälisiin arvokisoihin lähtevällä pelaajalla on edessään pahimmillaan lähes kaksitoistatuntisia pelipäiviä mahdollisesti jopa 15–20 astetta Suomen kesäsäätä korkeammissa lämpötiloissa. Viikon yhdennentoista ottelun neljännenkymmenennen minuutin kohdalla päällimmäinen ajatus oli itselläni – ja olemuksesta päätellen myös useammalla muulla joukkuekaverilla – “onneksi jäljellä on enää turnauksen viimeinen tunti”.

Arvokisaprojekti on rutistus, jonka jälkeen jotkut eivät halua koskeakaan ultimatekiekkoon useampaan viikkoon. Kieltämättä itseänikin kiehtoo tällä hetkellä enemmän roundnetin SM-turnaus kuin kesän tulevat tourit. Toisaalta olisi ollut vaikea kuvitella mennyttä vuotta ilman maajoukkueprojektia. Kun monet tutuista ovat mukana maajoukkuekuplassa, on helppo imeytyä sinne itsekin. Viime syksyn kickoffiin lähdin “ihan vain treenin vuoksi”, mutta lopulta minun ei tarvinnut oikeasti edes miettiä, otanko tarjotun maajoukkuepaikan vastaan. Miten olisin jaksanut seurata loputtomia Instagram-päivityksiä koti-Suomesta käsin? (Oli minulla myös jotain pelaajakehitykseen liittyviä henkilökohtaisia tavoitteita, joihin maajoukkueprojekti soveltui.)

Pidemmät ulkomaan turnaukset ovat reissuja, joita muistellaan vielä vuosien jälkeen, kun nalgeneen liimatut tarrat ovat haalistuneet – ja pullokin mennyt homeen takia vaihtoon. Pelien lopputulokset menettävät merkityksensä (ellei kyseessä ole erityisen kirvelevä tappio tai makea voitto) ja niiden sijaan muistellaan sitä, miten kuuma tekonurmi sulatti liiman nappiksen pohjasta irrottaen kantapohjan, tai sitä, miten kylmäpussi jätti paleltuman vatsaan. Erityisesti kisajärjestelyjen puutteet ovat ehtymätön muistelojen lähde. Kuka voisi unohtaa sitä, kun nurmen kastelujärjestelmä käynnistyi kesken pelin?

Kaikista tärkeimpiä ovat ihmiset, jotka jakavat samat kokemukset. Hekin ovat hikoilleet samoissa ilmastoimattomissa busseissa ja tulleet ajetuksi pois tanssimasta pöydiltä loppubileissä. He ymmärtävät, miksi lämppälistalle on sittemmin ilmestynyt smurffimusiikkia. Pitkät tunnit lentokentällä tai viikko jaetussa huoneessa voi olla elinikäisen ystävyyden alku.

Jos kisajärjestäjä ei tarjoa varjoa, tee se itse. Kuva: Elisa Pursiainen

Györin kisat olivat oman pelaajaurani toiset. Ensimmäiset arvokisani pelasin Lontoossa 2016. (Muistatko sen hotellin pastapäivällisen, keskustasta löytyneen pallomeren ja sen, kun joukkuekaveri laski unissaan pysäytyslaskentaa?) Tällä kertaa tiesin, mihin olin ryhtymässä, mutta kolme vuotta sitten olisi ollut kiinnostavaa tietää, millaista pelaajan arki isoissa kisoissa on.

Tässä on yksi näkemys tavallisesta päivästä maajoukkuepelaajana:

Kello soittaa aamupalalle. (Oikeastaan kolme kelloa, kun laskee mukaan kämppisten kellot.) Tuulettumassa olleet pelivaatteet päälle ja nappikset laukkuun. Vesipullot pitää täyttää jo omassa huoneessa – koskaan ei voi tietää, milloin sen ehtii seuraavan kerran tehdä. Kaveri epäili hanaveden laatua, mutta pullovettä ei vain jaksa kantaa kentille.

Hotellin ala-aulassa portaiden alla on jo vino pino 50-litraisia putkikasseja. Ravintolan puolella shortsikansa lastaa lautasilleen samaa munakasta ja leipää kuin jokaisena aiempana aamunakin. Vesimelonia kuluu. Katseet vaeltavat ruokasalissa etsien vapaita paikkoja joukkuetovereiden vierestä.

Vähintään kymmenen minuuttia ennen shuttlebussin lähtöä kaikki ovat jo aulassa. Ei uskalla jättää viimetinkaan, jos bussi lähteekin ajoissa tai tulee liian täyteen. Sitäkin on sattunut. Toisaalta taksi kentille maksaisi vain nelisen euroa per nuppi. 

Yleinen tunnelma bussissa on iloisen odottava. Muutama virittelee yhteislaulua. Joku näyttää toivovan korvatulppia. Perillä puolet joukkueesta suuntaa vessaan täyttämään vesipulloja ja toinen puoli valuu kohti kenttää. Ei olekaan kiire. Lämpän alkuun on vielä reilu tunti.

Tuntia ennen pelin alkua kentällä. 45 minuuttia ennen nappikset jalassa valmiina lämppään. Tuttu rutiini. Silti viimeiset sekoittavat vielä urheilujuomajauhetta nalgeneissaan, kun käsky käy ottaa kiekko ja kaveri ja hölkätä puolikkaan kentän ympäri. Kymmenisen minuuttia ennen pelin alkua kiekollinen drilli loppuu. Puolenkymmentä pelaajaa säntää vessajonoon. Onneksi tällä kertaa kenttä on lähellä stadionin vessoja. Pari minuuttia myöhemmin joukkueet kokoontuvat yhteiseen ennakkospiritrinkiin. Yhteistuumin toivotaan hyvää peliä. Viimeiset heitot ilmaan ja joukkue kasaan. Valmentaja sanoo sanasen. Nostaa esille vastustajan avainpelaajat. Kapteeni huudattaa. Ensimmäinen seitsikko puhutaan kentälle. Edessä on 100 minuuttia.

Kentällä hikoillaan. Sivurajalla hikoillaan. Onneksi tällä kertaa kenttä ei ole tekonurmea. Sateenvarjot on avattu, märkiä pyyhkeitä asetellaan paremmin päähän, kylmälaukusta kaivetaan jääpaloja niskaan. Joku muistaa lisätä aurinkorasvaa. Toisen poskipäät punoittavat jo. Vaihtopenkki kulkee sivurajalla kiekon mukana ja huutaa tuulta vastaan.

Joukkueet kokoontuvat omiin rinkeihinsä. Vaikea keksiä mitään sanottavaa spiritistä, kun on juuri antanut kaikkensa. Osa on antanut jalkansa, osa äänensä – ja osa molemmat. Yhteisessä spiritringissä läpytellään ja kiitellään. Miten on aina niin vaikea muistaa, pitääkö lähteä sisä- vai ulkorinkiä ja kumpaan suuntaan?

Äkkiä varjoon tankkaamaan energiaa. Puoliksi sulaneita proteiinipatukoita ja palautusjuomajauheita kaivetaan esille. Suolapähkinöitä ei tee tänäänkään mieli. Miksi ne aina tuntuvat niin hyvältä ajatukselta ensimmäisenä päivänä? Kisa-alueen ylihinnoiteltuun ruokatelttaan ei tänään ehdi. Viiden euron burgeri ei ehtisi sulaa ennen seuraavaa lämppää. Onneksi eilen oli aikaa käydä kaupassa ostamassa eväitä.

Spiritpisteistä on äänestetty. Valmentaja on puhunut. Puoli tuntia ehtii katsoa ottelua stadionilla, ennen kuin täytyy alkaa tehdä lähtöä vessan kautta kentälle. Tuntia ennen peliä paikalla. 45 minuuttia ennen nappikset jalassa.

Nappisten riisuminen tuntuu joka kerta edellistä paremmalta. Kiellettyjen eväiden jäljet siivotaan. Viimeinen kerää unohtuneet kiekot. Stadionin edessä on lauma busseja. Ulkopuolella olevien ihmisten määrästä voi päätellä, missä bussissa ei ole ilmastointia. Parempi silti mennä heti sisään. Eihän sitä voi tietää, jos ei mahtuisikaan kyytiin. Bussi tulee täyteen. Osa istuu käsinojilla. Pelaajapassi on kätevä viuhka. Muuhun sitä ei ole tarvittukaan avajaispäivän jälkeen.

Hotellin ala-aulassa portaiden alla on jo vino pino 50-litraisia putkikasseja, mutta tänään marssijärjestys on suihkun kautta illalliselle. Eiköhän leivitettyjä kanaleikkeitä riitä kaikille – hotellimajoituksessa kun ollaan.

Salaattipöydässä on hyvä kastike. Sillä saa vauhditettua leikkeleen matkaa hampaista eteenpäin. Lautasella on samaa riisiä ja höyrytettyjä vihanneksi kuin jokaisena iltana. Vesimelonia kuluu. Päivällisseurana ovat tutut joukkuetoverit. Toisesta pöydästä varmistetaan, olihan iltapalaveri tänäänkin kasilta. Hiki nousee uudestaan. Miksi isossa ruokasalissa on vain yksi pieni tuuletin?

Joukkue kokoontuu parinkymmenen neliömetrin nurmikolle hotellin eteen. Osalla on vielä läheiseltä kioskilta ostettu euron jäätelötötterö kesken. Joku kiipeää puuhun istumaan. Käydään läpi huomisen ensimmäinen peli ja kerrataan tätä päivää. Jokainen kertoo yhden sykähdyttävän asian.

Pullot pitää pestä, ettei ne vain homehdu. Laukun voisi pakata jo valmiiksi. Ilmastointi pois päältä yöksi, ettei kurkku kipeydy. Kello pitää laittaa soittamaan. On taas aamupeli luvassa. Ehkä sitä huomenna illalla jaksaisi lähteä kaupunkia katsomaan.

**

Teksti: Elisa Pursiainen

Kirjoittaja on nykyinen jyväskyläläinen, joka on edustanut Sleepwalkersin lisäksi myös Saintsin, Viiman ja ViRHeen väreissä sekä nähty Terrorin, Atleticon ja Disquitoksen treeneissä. Kirjoittaja edusti Unkarissa Suomen naisten maajoukkuetta ja toivoo isona heittävänsä rystyä kuin Turre ja lukevansa kiekkoa kuin Ulla. Kaikki artikkelissa esitetyt mielipiteet ovat puolueellisia – lukija saa tulkita, mihin suuntaan.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here

Before you post, please prove you are sentient.

Liitokiekolla pelattava joukkuelaji on nimeltään u....e?