Huom! Stipendihaun deadlinea jouduttiin aikaistamaan, uusi dl on 27.3.
Suomen Liitokiekkoliitto on päättänyt laittaa avoimeen hakuun stipendin koskien Seattle Sockeyen treenileiriä Moskovassa 30.4.-9.5.2011.
Treenileirin stipendiaat(e)ilta odotetaan leirillä käsitellyistä aiheista lyhyttä esitelmää, joka esitetään liiton seminaarissa erikseen sovittavana ajankohtana.
Jos olet aikeissa osallistua leirille, lähetä viesti toiminnanjohtajalle 27.3.2011 mennessä osoitteeseen info [at] liitokiekkoliitto.fi. Liitä mukaan:
kustannusarviosi matkasta
tieto siitä, mille jaksolle treenileiristä (viikko vai kolme päivää) olet osallistumassa ja
mitkä ovat odotuksesi kyseiseltä jaksolta.
Liitokiekkoliiton hallitus päättää jaettavan stipendin suuruuden saatuaan kaikki hakemukset ja huomioiden esitetyt kulut.
Joskus jossain kentän laidalla joku on saattanut kuulla minun suustani taikasanan ”levy”. Useimmiten tämä vieno toive jää juuri siksi. Mikä siinä on, että suomalainen nainen ei dyykkaa?
Usein näkee kiekonmenetyksiä, joissa hakija katsoo heittäjää pahasti, tyyliin ”laitoit sitten tuollaisen kaveriheiton”. Minun vahvasti puolueellisesta näkövinkkelistäni syy on aika usein vastaanottavassa päässä. Heittäminen on vaikeaa. Juokseminen ja dyykkaaminen ei niinkään.
Suomen naisultimate on vuosikaudet rakentunut enemmän heittotekniikan ja taktiikan kuin raa’an fysiikan ja kiukkuisten kätsien varaan. Sitten aina joskus pääsee käymään niin, että tulee vastaan teknisesti huomattavasti heikompi joukkue, joka sitten vain hakee kiekot kiinni. Ja tulee puolustuksessa dyykillä ohi. Ja suomitytöt vain katselevat vierestä.
Poikkeuksiakin toki löytyy, kiitos esimerkiksi Millan komean esimerkkisuorituksen naisten sisäfinaalissa.
Dyykkaamisen kynnys tuntuu useimmille olevan aivan ylitsepääsemätön. Levyttämistä pidetään jonain mystisenä ominaisuutena, joka toisilla voi olla, mutta ”enhän minä dyykkaa”. Sitä elämän ainoaa dyykkiä sitten säästellään tosipaikkaan. Tässä on yksi perustavanlaatuinen ajatusvirhe: mitään ei opi harjoittelematta. Kukaan ei lähde koviin matseihin ilman, että on harjoitellut juoksemista, heittämistä, lihaskuntoa, ketteryyttä. Mutta dyykkaamisen harjoittelu jätetään sitten pelitilanteeseen. Ei ihme, ettei lähde.
Minsun dyykkinäyte Paganellosta. Kuva: Matti Kajaste.
Dyykkaamista voi ja pitää kuivaharjoitella, jotta se tosipaikassa tulee selkäytimestä. Siihen ei edes tarvita koko joukkueen treenejä. Riittää, kun on pätkä mieluiten kosteaa ja pehmeää nurmikkoa, kiekko ja kaveri. Tai jos oikein jännittää tai haluaa vain fiilistellä, niin harjoitteluun riittää vaikka hiekkaranta tai lumihanki, katso mallia biitsimaajoukkueen helmikuun treeneistä http://vimeo.com/20434487. Kaveri on hyvä olla pitelemässä kiekkoa ja lopuksi heittelemässä pikku sneppejä, joihin levyttää. Asennetta tarvitaan eniten siihen, ettei välitä hullun leimasta, jonka ohi kulkevien koirankusettajien silmissä varsin suurella todennäköisyydellä saa. Tätä kun toistaa vaikka touko-kesäkuun kerran viikossa, niin yleensä on loppukauden dyykit hallussa.
Tärkein oppi on mielestäni kuivaharjoituksissa se, että oppii, kuinka aikaisin dyykki pitää ajoittaa. Harjaantumaton pelaaja, joka pelitilanteessa lähtee dyykkiin pelkällä asenteella, könähtää usein lähes kiekon päälle (ja tulee ikävästi polvilleen alas sivutuotteena). Levyn voi ajoittaa todella aikaisin: saavutettava etu on metrejä verrattuna juoksemiseen. Yleisin moka johtuu juuri korkeasta dyykkaamisen kynnyksestä: yritetään juosta kiekkoa kiinni, jolloin dyykin latausta ei enää pysty tekemään, koska vauhti on liian kova. Silloin dyykki jää parhaimmillaankin pikku könähdykseksi, eikä kroppaa saa koskaan venytettyä täyteen mittaansa. Joskus itsekin yllättyy, kun levyttää jonkun aivan epätoivoisen kaukana olevan kiekon perään, ja hups, jää käteen.
Dyykki on itse asiassa hyppy, suunta vain on toinen (tai no, onhan noita ilmatilannedyykkejäkin). Sen ponnistus pitää ladata – joskus siis jopa hidastaa askeleen parin verran – jotta saa täyttä vauhtia polkemisen muutettua elegantiksi lennoksi.
Ookoo, myönnetään, Suomen oloissa voi hyvät olosuhteet (ts. pehmeä kunnon nurtsi) jäädä usein haaveeksi. Hyvällä tekniikalla pärjää kuitenkin huonommallakin alustalla. Parkettikin on itse asiassa oikein hyvä dyykkausalusta, se kun liukuu niin hyvin. Vapaalla kädellä ei tosin silloin kannata jarrutella niin paljon kuin nurtsilla, ettei kärähdä nahka. En kuitenkaan suosittele yrittämään kovin kitkaisilla alustoilla sisällä; muistan eräänkin kerran urani alkuhämäristä, kun täydellisen dyykin vauhti pysähtyi kuin seinään Merihaan silloiseen mattoon ja loppukroppa jatkoi matkaansa vielä hetken aikaa. Aukenivatpahan nikamalukot selkärangasta.
Tässä erinomainen opetusvideo, joka hyvin todistaa että dyykkaus on enemmän tekniikkaa kuin asennetta. Opettajana idolini ja ystäväni Anja Haman. (Anja oli aikoinaan Kanadan maajoukkueen kantavia voimia — mm. MM-kultaa Turun kisoista 2004 — ja sittemmin Icenin pelaaja-valmentajana hän nosti brittinaisultimaten tasoa pari naksua ylöspäin.):
Lentämällä loppumetrit hitaampikin pelaaja pystyy ansaitsemaan itselleen peliaikaa. Ja ennen kaikkea: ah, dyykkaaminen vain tuntuu niin hyvältä.
Kun maksimivenytyksen kiekko jää käteen, ja yleisö repeää.
Kirjoittajasta: Minsu Rauramo
Minsu on yksi Suomen johtavista fribahäröistä, joka pitää vaakatasossa tapahtuvasta toiminnasta. Minsun suuri rakkaus on beach-ultimate, jonka merkeissä on tullut kierrettyä maailmaa Maitotyttöjen riveissä ja hattuturnauksissa. Nurmikonrullaaminenkin on tuottanut tulosta, kuten MM-hopeaa ja muutaman EM-kullan sekä joitakin kymmeniä SM-mitaleita, viimeisimmät Viiman riveistä.
*ILMOITTAUTUMINEN PÄÄTTYY jo viikon 12 lopussa! Kiinnostuneita on odotettua enemmän, joten varmista paikkasi nopeasti.*
Amerikkalainen ultimaten huippujoukkue Seattle Sockeye järjestää toukokuun alussa 2011 harjoitusleirin Moskovassa. 10 päivän leiri on avoin kaikille – niin naisille kuin miehille, uudemmille ja kokeneille pelaajille.
Sockeyen pelaajat ja valmentavat opettavat mm. tekniikkaa ja taktiikkaa, joukkueen johtamista ja psyykkistä valmennusta. Osallistujat jaetaan kahteen tasoryhmään.
Leiri pidetään 30.4.-9.5.2011, ja ilmoittautua voi aina leirin alkuun asti. Leirille voi osallistua myös vain osaksi aikaa, esim. 3-4 päiväksi.
Täysi leirimaksu on 90 dollaria eli vain n. 65 euroa ja sisältää pääsyn Moscow Flying Disc Festivalille. Maksu ei luonnollisesti sisällä matkoja tai majoituskuluja, vaikkakin osallistujille on luvassa esimerkiksi opastettuja kierroksia Moskovassa, käännös- ja muuta apua Venäjän viisumin hankkimiseen sekä mahdollisesti majoitusta moskovalaisten pelaajien luona.
Sockeyessa pelaa useita ultimaten maailmanmestareita. Vuoden 2010 Prahan seurajoukkueiden MM-kisoissa joukkue sijoittui toiseksi ja voitti avoimen sarjan Spirit-palkinnon. Joukkue piti avoimen heittokoulun myös Prahassa, ja sinne saapui satoja pelaajia ottamaan oppia kokeneilta amerikkalaispelaajilta.
Suomen naisten beach-ultimatemaajoukkueella on missio: viedä maailmalle haasteista nauttiva ja niissä onnistuva Suomi-neito, joka ”pelaa kovaa ja viestii tekemisellään rakkauttaan lajiin”. ”Maailmalla” tarkoitetaan tässä tapauksessa beach-ultimaten ensimmäisiä virallisia MM-kilpailuja Italian Lignano Sabbiadorossa 21.-28.8.2011. Haasteista nauttiva? Onnistuva? Ei kuulosta ihan perinteiseltä Suomi-meiningiltä, jossa huudetaan hampaat irvessä havuja kele tai toisessa ääripäässä lähdetään nöyränä tekemään parhaansa ja katsomaan, mihin se riittää.
Poikkeuksellinen lupaa olla myös joukkueen treenausmetodi: treeneissä halutaan jalkauttaa ultimate kansan pariin. Mutta miten treeneistä tehdään yleisötapahtumia, beach-maajoukkueen projektipäällikkö Suvi Kajamaa?
– Treenataan lajia näkyvällä paikalla ja tavoitellaan yleisön huomiota. Tämä on positiivista kahdella tavalla: kovatasoiset treenit toimivat viihdykkeenä esim. Hietsussa oleileville ihmisille ja samalla katsojien läsnäolo haastaa meidät treenaamaan kovempaa. Jokainen finaalissa pelannut tietää, että tunnelma on ihan erilainen normitreeneihin verrattuna ja kannustaa maksimisuorituksiin. Myös treenatessa tulee olla välineistö, millä lajia voi markkinoida. Tarvittaessa kiekon voi myydä siitä kiinnostuneelle sekä antaa materiaalin joka opastaa heittämiseen ja ohjaa eteenpäin.
Koko beach-maajoukkueprojektin tavoitteena on pelimenestyksen lisäksi siis lisätä ultimaten näkyvyyttä Suomessa. Tähän tavoitteeseen aiotaan päästä mm. käyttämällä sosiaalista mediaa hyväksi projektin markkinoinnissa. Projektilla onkin aktiivinen Facebook-sivu, jossa fanit pääsevät mm. lukemaan treeniblogia. Ja onpa maajoukkueringin hankiultimatetreeneistä kertova ensimmäinen nettivideokin suorastaan säihkyvä. Mitä muita suunnitelmia ultimaten markkinoimiseksi projektilla on?
– Lauantaina 16.7. tullaan järjestämään ainutlaatuinen lajinpromoamispäivä Helsingin Narinkkatorilla. Tämä ei ole ainoastaan beach-jengin juttu ja toivon, että koko ultimateyhteisö ottaa projektin sydämellä vastaan. Myös lajin jalkauttaminen pienin askelin, esimerkiksi vaativat heittotreenit keskellä kaupungin vilskettä, on oiva keino lajin promoamiseen, kertoo Suvi.
Yhteistyökumppaneiksi beach-projekti hakee lajin henkeen sopivia yrityksiä.
– Jos ultimateyhteisöstä löytyy yrityksiä, jotka haluavat olla näkyvänä osana lajinpromoamispäivää, on vielä mahdollisuus päästä mukaan ottamalla minuun yhteyttä, kertoo Suvi.
Tapahtuman rahoittaminen ei ole aivan yksinkertaista ja vaatii profiililtaan tietynlaisia yrityksiä. Suvi muistuttaa, että on tärkeää miettiä, millaisten kaupallisten toimijoiden kanssa ainutlaatuinen lajimme haluaa olla tekemisissä.
Taitavat rantaleijonat tervetulleita
Vaikuttaa siis suorastaan vaarallisen hyvältä. Itsevarma Suomi-neito, joka määrätietoisuudellaan ja tekemisen meiningillä houkuttelee lajin pariin monta raukeaa rantaleijonaa. Miten beach-maajoukkuerinki on siis varautunut turvaamaan treenirauhan ja pitämään ihailijat turvallisen välimatkan päässä esimerkiksi Yyterin kesäkuisella leirillä, treenirinkiläinen Anna Palojärvi?
– Ehdottomasti satsataan rantaleijoniin, joita löytyy taitoa ja tyyliä. Kyllä niitä kentän laidalle aina tarvitaan, virnistää Anna. – Lisäksi mukaan otetaan tietysti kaikki juniorit, he ovat aitoja ja innokkaita harrastajia.
Joukkueeseen aiotaan valita vain noin 12 pelaajaa eli reilu kaksi viiden pelaajan kentällistä. Miten siinä riittää jalkoja maailman kovatasoisimpaan, viikon mittaiseen rantaturnaukseen? Kysymykseen vastaa beach-maajoukkueen valmentaja Minsu Rauramo:
– Itse asiassa tuota kahtatoista pidän ihan miniminä. Noin 15 pelaajan rosteri on hakusessa, turnaus on pitkä ja kova, ja jalkoja tarvitaan paljon sotkemaan Italian hiekkaa. Lopullisen joukkueen koko viritetään niin, että kaikki olisivat vielä viimeisenäkin päivänä pelikykyisiä, kertoo Minsu.
Beach-maajoukkue valitaan toukokuussa. Mukaan pääsee vain 15 pelaajaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että koko Suomen ultimateyhteisölle on varattu paikka matkalle mukaan lajin promoajina, vapaaehtoisina ja yhteistyökumppaneina. Ja todennäköisesti matkasta saa eniten irti lähtemällä sille samalla asenteella kuin beach-neidot: viestimällä tekemisellään rakkautta lajiin.
Ultimate.fi seuraa beach-neitojen matkaa kohti Lignano Sabbiadoroa koko kevään ja kesän ajan
Entä mitä kuuluu muille Suomen maajoukkueille, jotka valmistautuvat kesän EM-kisoihin Sloveniassa? Siitä Ultimate.fi ottaa selvää seuraavaksi!
Liitokiekkoliiton Ultimate-Pelikone on saanut uuden ulkoasun Ultimate.fin myötä. Käy tsekkaamassa uusi Pelikone ja päivitä samalla kirjanmerkkisi uuteen osoitteeseen:
Liitokiekkoliiton Ultimate-Pelikone on Suomen ultimaten tulospalvelu, josta löydät aikataulujen, pelitulosten ja sarjataulukkojen lisäksi tilastotietoa kaikista Suomessa tällä vuosituhannella pelatuista sarjoista sekä niihin osallistuneista joukkueista ja pelaajista.
Avoimen sarjan Suomen mestari 2011 on historiallisesti UFOn Legendat Tampereelta, naisissa Espoon Viima 1 uusi mestaruutensa.
Pronssia Tampereelle kummassakin sarjassa: miehissä UFOlle ja naisissa UFO Kiakolle.
UFOn Legendat juhlivat voittomaalin tehneen Kalle Ryynäsen ympärillä. Kuva: M. Kajaste.
Sisäfinaalipäivä 12.3.2011 oli monella tavalla poikkeuksellinen. Avoimen sarjan voittaja ja Suomen mestari UFOn Legendat oli päässyt finaaliin B-sarjasta eli entisestä ykkösdivisioonasta. Kolmen edellisen vuoden finaalijoukkue Karhukopla oli jäänyt kokonaan mitalipelien ulkopuolelle kuudenneksi. Tampereen UFO oli mukana kolmessa neljästä mitalipelistä ja vei Manseen tuliaisina voitot kaikista, mukana myös seuran 17-vuotisen historian ensimmäisen SM-kullan. Ja jos ensi kaudellakin pelataan 7 joukkueen SM-sarja, Helsingin Teamia ei tulla näkemään SM-sarjassa ensi kaudella.
Ennen avoimen finaalia tuskin kukaan uskalsi odottaa – vaikka ehkä toivoikin – Tampereen konkarien vievän voiton. Itsevarma SOS taas lähti finaaliin nuorella ja tahtoa palavalla joukkueella. (Täältä voit lukea finaalijoukkueiden tien Pasilaan.) Ottelu kulki pitkälle kahden joukkueen tasatahtia. Legendat ratkoi erityisesti luottamalla pitkien kärkien koppeihin maalissa, SOS puolestaan vastasi omassa hyökkäyksessään tekemällä maalit tyynen varmasti. Pisteitä tehtiin vuorotellen aina tilanteeseen 11-11 asti, jolloin Legendojen muutama kiukulla viimeistelty maali yhdistettynä SOSin harhasyöttöön vei UFOn 14-12 johtoon ja puolustamaan. Näissä pisteissä vastuuta kantoi erityisesti finaalin arvokkaimmaksi pelaajaksi valittu Legendojen Timo Paatola.
Tilanteessa 14-12 UFOn vanhat konkarit turvautuivat jälleen – kuten lähes koko kauden ajan – 2-2-1-paikkapuolustukseensa, ja SOS lähti hyökkäämään. Yleisön mylvinnästä erottui Tampereen kahden muun mitalijoukkueen päättäväinen kannustus omilleen. SOS yritti markkerien ylitystä scubaheitolla laitaan maaliviivan lähimaastoon, johon UFOn siipenä pelannut Tommi Rättö kuitenkin ehti ensin. Peli kääntyi silmänräpäyksessä, ja Rättö puttasi lyhyen syötön Kalle Ryynäselle maalialueelle. Kiekon kiinniotto räjäytti Pasilan hallin, kun yleisö repesi osoittamaan suosiotaan, osa riemusta, osa varmasti myös epäuskosta. 15-12. Legendat oli tehnyt seuransa historiaa ja SM-sarjahistoriaa.
Mitä mieltä avoimen finaalista ja lopputuloksesta? Osallistu ja kerro mielipiteesi artikkelin kommenteissa!
Naisten finaali oli viime kauden toisinto, kun Viima 1 ja Team 1 kohtasivat. Viima on hallinnut naisten finaalipelejä vuosikausia, ja Teamilla oli kova nälkä päästä vihdoin ottamaan Viiman päänahka. Team pelasikin ennennäkemättömällä kiukulla, ja ensimmäisen puoliajan olisi voinut viedä nimiinsä kumpi tahansa joukkue. Viima sen kuitenkin teki, ja toisella puoliajalla otti pelin selvemmin hallintaansa. Team jäi muutaman maalin päähän, ja vaikka joukkue tsemppasi ja teki vielä maaleja, Viima eteni vääjäämättä nopeammin kohti 15:ttä pistettä katkomalla maalissa ja rankaisemalla nopeilla killerimaaleilla pimeälle. Naisten finaalin arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin Viiman Milla Mantere.
Naisten finaalin MVP Milla Mantere. Kuva: M. Kajaste.
Peli päättyi lopulta 15-11 Viimalle. Team antoi pirteän vastuksen, mutta kieltämättä katsojien mielissä saattoi jo häivähtää legendaarinen urheiluluonnehdinta ultimatemaailmaan sovellettuna: Naisten ultimate on peli, jossa pelataan 15 pisteeseen, ja lopussa Viima voittaa. Nähtäisiinköhän tulevalla kesäkaudella jo muutoksia joukkueiden paremmuusjärjestyksessä?
Miltä Suomen naisultimaten tulevaisuus näyttää SM-finaalin perusteella? Osallistu ja kerro mielipiteesi artikkelin kommenteissa!
Pronssiottelut sekä naisten että miesten sarjoissa olivat UFOn esitystä. Naisissa UFO Kiakko oli jälleen parempi Atleticoa. Tico ei voinut mitään Kiakon kellontarkasti roolitetulle pelille, ja Kiakko vei ottelun 15-7. Miehissä Turku Terror antoi hieman paremman vastuksen UFOlle, ja peli oli vielä tasan 10-10. Upeat venymiset yksilötasolla kuitenkin veivät UFOn voittoon ja SM-pronssiin.
Finaalitapahtumassa yleisöä oli runsaasti ja sille tarjoiltiin mm. pelaajahaastattelut pelien jälkeen sekä Ultimate.fin yleisökilpailu, jossa kommentoimalla pääsi voittamaan arvontapalkintoja. Finaalitapahtuman pelien tilannetta päivitettiin livenä niin Pelikoneeseen (finaalit) kuin Ultimate.fin etusivulle Twitter-feediin. Myös Facebook-sivu kertasi päivän tärkeimmät tulokset.
SM-mitalistit palkittiin päivän päätteeksi, ja sen jälkeen joukkueet päästettiin juhlimaan sisäkauden päätöstä kukin tahoilleen. Espooseen matkasivat naisten kultamitalit, Helsinkiin naisten hopeiset. Sipooseen matkasivat miesten hopeiset mitalit. Kaikki loppu finaalipäivänä jaettu metallitavara päätyi muutaman tunnin bussimatkan jälkeen Tampereelle, mikä antaa Suomen ultimatelle aihetta pohtia, mitä Tampereella on tehty viime vuosina oikein.
Muita kommentteja tai fiilistelyä? Osallistu ja kerro mielipiteesi artikkelin kommenteissa!
Paikalla Ultimate.fi, Liitokiekkoliitto, yleisöä mukavasti jo päivän ensimmäisessä pelissä sekä Sami Garam kokkaamassa Pasilan liikuntahallin keittiössä. Mmm!
Vesa on Tampereen legenda, joka on parin hiljaisemman vuoden jälkeen syttynyt taas peleihin – pelimies kun on sisimmältään.
Oman joukkueen vahvuudet finaalissa: ”Koko vuoden on ollut hauska pelata, on sellainen kokonaisvaltainen rentous, mikä näyttää sopivan UFOlle paremmin kuin takavuosien hampaiden kiristely. Päämääränä oli kauteen lähdettäessä pitää hauskaa divarissa, mutta finaaliin päädyttiin. Kyllä tosipaikan tullen peli halutaan aina voittaa, joten hyvillä fiiliksillä lähdetään finaaliin.”
Vastustajassa mietityttää: ”Tällä kaudella ei olla pelattu vastakkain, joten vastustajasta ei tiedetä paljoakaan. Paanis (Mikko Paanasalo) on aina kova, samoin Kimmo (Kinnusen) legendaarinen kiertelevä scuba on myrkkyä. Perinteisesti aiemmin runkosarjoissa voitot on menneet suht tasan, mutta SOS on aina kirinyt ratkaisupeleissä ohi, kun UFO on ruvennut jännittämään. Ehkä tänä vuonna käy toisin…”
KIMMO KINNUNEN, SOS
Kimmo on SOSin luottopelaaja ja omaa tamperelaisia pelottavan heittokäden.
Oman joukkueen vahvuudet finaalissa: ”Meidän armoton yrittäminen ja peräänantamattomuus yhdistettynä peli-iloon on toimiva yhdistelmä. Mukana on paljon nuoria innokkaita poikia, jotka palavat näyttämisen halua.”
Vastustajassa mietityttää: ”Legendat on siten tuntematon, että tällä kaudella ei olla pelattu vastakkain, mutta toki finaaliin pääsijä on aina varteenotettava vastustaja. Lisäksi se iän ja kokemuksen tuoma nokkeluus mitä Legendoilta löytyy, pitää ottaa vakavasti. Erityisvartioinnissa on ainakin joka paikan työmyyrä Tommi Rättö sekä alakerran kovat heittäjät.”
Naisten finaali: Vastakkain Viima 1 – Team 1
HENNA TANSKANEN, Viima 1
Henna on Viiman ja koko naisten SM-sarjan syöttöpörssin kärjessä ja myös naisten maajoukkueen luottopelaaja.
Oman joukkueen vahvuudet finaalissa: ”Kokemus ja hyvä yhteispeli. Meillä on hyvä kausi alla, ja on syntynyt rutiini voittamiseen. Aina myös sytymme taistelemaan finaaliyleisön edessä.”
Vastustajassa mietityttää: ”Team on aina arvaamaton ja pelaa yllätyksellistä peliä. Tänä vuonna joukkue on todella kova, joten odotamme innolla tätä kohtaamista, kun pääsemme pelaamaan oikeasti kovaa jengiä vastaan. Harvoin näkee samalla kentällä Fiinaa (Hiitola), Hosua (Hanna Öunap), Pirreä (Pirjo Hästbacka) ja Marjaa (Elonheimo). Edellinen tämän kauden peli oli tiukka ja hyvä peli molemmin puolin, loppui meille 15-13, joten hyvä finaali on tulossa.”
MARJA ELONHEIMO, Team 1
Marja on Teamin kokeneimpia pelaajia. Niin syöttö- kuin maalintekokäsikin on kunnossa, ja Marjan kannustusäänen kuulee todennäköisimmin kovimpana kentän laidalta.
Oman joukkueen vahvuudet finaalissa: ”Team on yhdistelmä nuoria janoisia pelaajia ja pitkään pelanneita konkareita, ja pelaamme ennakkoluulotonta peliä.”
Vastustajassa mietityttää: ”Se, kun Viima aina tykkää syttyä tärkeisiin peleihin ja pelaa voitosta loppuun asti. Meillä on kyllä nyt kova nälkä myös. Eli molemmat haluavat huomenna voittaa, katsotaan sitten, kumpi haluaa enemmän!”
